The Art Gallery Dilemma at Espoo

I’m living and working in Espoo, the City next to Helsinki. Espoo is the second biggest city in Finland with more than 300000 habitants. Still, Espoo is a place you pass on your way to Helsinki without noticing it. It’s like a large suburb area on the west side of the capital. You can’t find road signs indicating the remaining kilometers to Espoo, because there aren’t any. All roads lead to Helsinki. 

There is no city center in Espoo, but several “centers” around big shopping malls. There is no proper public transport inside Espoo. But, as I said, all roads, railway and metro goes to Helsinki. Cultural life, cinema and libraries, is connected to Espoo’s shopping malls and to places where the metro passes. 

There is one art gallery at Sello’s shopping mall, the one the local art society Espoon kuvataiteilijat keeps. And there are few library related and other spaces for sunday painters to exhibit their watercolors. But there are no galleries held by professional gallerists in Espoo. All gallery life and exhibitions are happening at Helsinki. 

Maybe the reason for this is that gallerists don’t believe in Espoo as a proper market place to have a gallery. Espoo is a bit of an unfriendly environment for galleries with its shopping mall centers. What would be an ideal place for a gallery in Espoo? I have lived and worked here for decades and I know the city. But I have no idea what might be a good place for an art gallery. Somewhere near The Art Museum Emma? Maybe.

If I want to see art I go to Helsinki. For me it’s easier to go to Helsinki than to the Emma Art Museum at Tapiola, in the southern part of Espoo. And there is still that question: Why go only to Emma when there are multiple choices and so much more to see in Helsinki?

Blogi RSS

Let's Start

I’ve just started to make etchings for the first time this year. In spring I got The Oxford Partial Knee implant for my right knee. The recovery has been a bit complicated and slow. So, I have not been able to do much art since the operation. But now, at last, I’m back in “business.” This half a year period might be the longest pause in artmaking I've ever had. 

There was a lot of dust at the atelier. And intaglio hard ground doesn’t like dust. Cleaning the space and wiping off the dust is always a good starting point of printmaking. And arranging the tools and other stuff, and checking the acid. Even ferric chloride gets too old finally. This acid I’m using now is not in the most biting condition. I need to buy a new canister very soon. Nothing is more annoying than after arduous hours of drawing the acid fails you and all effort was done for nothing. 

It feels nice to be at the atelier after such a long time. And it’s interesting to see if this break has any effect on me… has it been a positive or negative thing for my art. Let my life after Oxford begin.

Blogi RSS

Taidetaiteilija

Taiteilijoita on moneen junaan. On kuva-, ääni-, valo- ja hiustaiteilijoita. Löytyy tatuointi-, meikki-, sisustus-, muoti-, tanssi-, sirkus-, sarjakuva- ja sanataiteilijoita; ja myös esiintyviä-, viihde-, estradi- ja lausuntataiteilijoita jne. Erilaisia taiteilijoita on aivan helkkaristi suklaa- ja sokeritaiteilijoista nykytaiteilijoihin.

Taiteilijoiden runsaslukuisuudesta ja taidetuotosten epäilyttävästä laatukirjosta johtuen, tässä pitäisi varmaan yrittää tehdä pesäero tuohon outoon joukkoon. Sillä ei kai nyt kukaan varteenotettava oikeaa taidetta tekevä halua joutua samaan kategoriaan kynsitaiteilijoiden ja muiden taidekentän reunalla taiteilijan baskeria päähänsä sovittavien diletanttien kanssa?

Ehkä ratkaisu löytyy tittelistä, ammattinimikkeestä. Kuvataiteilija ei tässä riitä erottamaan oikea väärästä sitä kun tekevät niin monenlaiset tyypit harrastelijataiteilijoista ammattitaiteilijoihin. Uuden tittelini täytyy pystyä seulomaan taidejyvät akanoista.

Miten olisi taidetaiteilija? Tämähän on selvästi ammattilainen, joka ei keskity ensisijaisesti kuviin, kynsiin, hiuksiin tai runonlausuntaan tai muuhun näennäiseen vaan taiteeseen, siis asian ytimeen. Siihen oikeaan ja aitoon taiteeseen. Tämä on hyvä. Seuraavan kerran kun joku kysyy mikä on ammattini, kerron olevani taidetaiteilija.

No, höh. Nyt pitäisi vielä löytää varma tieto mitä se oikea taide on… tai taide ylipäätään.

(Tässä linkki Mitä on taide? -kirjoitukseen, jossa taiteen olemusta pohditaan monesta suunnasta. Kirjoitus on näiden kotisivujen luetuimpia.)

Blogi RSS

Toksista taidepuhetta

Ylen nettikeskustelussa silmiini osui kommentti, jossa joku sanoi ITE-taiteilijan olevan nimikkeenä toksinen. Lyhenne ITE tulee sanoista itse tehty elämä ja liittyy vuosien takaisiin näyttelyihin. En tässä nyt ota kantaa onko sana toksinen vai ei.

Rupesin kuitenkin miettimään mitä toksisuus voisi olla taiteilijan ja taidekentän yhteydessä. Miehiin liitettynä toksinen maskuliinisuus tarkoittaa vanhakantaista patriarkkaalista miesvaltaa pönkittävää asennetta ja suhtautumista asioihin. Tosi mies ei puhu eikä pussaa -tyyppi, joka ei apuja pyytele vaan hoitaa hommansa, tarvittaessa nyrkit pystyssä, käy vieraissa ja elättää perheensä. Hieman sellainen “perinteinen” mieskuva siis. 

Entäs taidekenttä? Mikä voisi olla se taho, joka levittää toksisuutta vaikkapa nimeämisen ja lokeroinnin avulla, mikä on oiva keino pönkittää valtaa. Kun joku leimataan amatööriksi, itse-oppineeksi, ei-matrikkelitaiteilijaksi tai taiteilijajärjestön kokelasjäseneksi, niin tämä levittää epäilyksen varjon kyseisen taiteilijan tekemän taiteen päälle ja myrkyttää hänen uskottavuuttaan. Juhani Palmu on tästä hyvä esimerkki. 

Pohjimmiltaan toksisuudessa taitaa olla kyse on valta-asemista ja niiden säilyttämisestä. Voisiko olla niin, että taidekentällä toksisuus leviää oikean ja väärän taiteen välisessä vuoropuhelussa, kun korkean taiteen (aito, hyvä, ammattimainen, taideinstituutio) puolustajat pölläyttelevät nimeämismyrkkyä matalan (huono, käsityö, viihde, dekoraatio) taiteen edustajien niskaan? 

Vastustajan ovela nimittely on myös vanha retorinen keino haluttujen mielikuvien aikaansaamiseksi ja oman tavoitteen (kuulijoiden vakuuttaminen) saavuttamiseksi. Esimerkki tästä löytyy samaisesta Ylen artikkelista, jossa jutun kirjoittanut toimittaja Päivi Puukka ovelasti puolustaa toimittaja, kirjailija Laura Frimania nimeämällä kriitikko Sanna Lipposen “taidealaa kommentoivaksi bloggaajaksi”. No, jokainen arvioikoon itse onko tässä kyse toksisuudesta vai retoriikasta vai jostain muusta.

Ilmiö on kuitenkin todellinen. Läpi historian on nimittelyä harjoitettu ja jatkossakin harjoitetaan, sillä pikku piru taitaa asustella edelleen meissä jokaisessa.

Kelpaako taiteilija taiteilijaksi?

Parhaillaan käydään keskustelua, voiko taiteilija olla kuka tahansa, joka on koronan aikana ryhtynyt taiteilijaksi; vai onko taiteilija joku, jolla on taidekoulutusta. Keskustelua asiasta löytyy mm. Ylen sivuilta.

Keskusteluissa monelta jää huomaamatta, että “taide” on joustava yleistermi, joka pitää sisällään laajan kirjon hyvin erilaisia ilmiöitä, joilla ei ole pahemmin mitään tekemistä keskenään - graffiteista oopperaan. Ja vastaavasti “taiteilija” on myös yleistävä käsite, jota liitetään moniin yhteyksiin. Löytyy esimerkiksi muoti-, meikki-, viihde-, kansan-, tatuointi- ja sirkustaiteilijoita sekä ääni-, lasi-, valokuva-, ja kuvataiteilijoita jne. 

Yleistäen “taiteilija” tarkoittaa osaavan tekemisen -joukkioon kuuluvaa henkilöä, joka voi olla lähes kuka tahansa. Kun ainoa yhdistävä tekijä erilaisten tekemisten välillä on sana “taide” tai “taiteilija”, niin syntyy automaattisesti oletus samankaltaisuudesta. Ja näin kuvataiteilijoiden taide rinnastuu esim. sisustustaiteilijan “taiteeseen”.

Koulut käyneelle kuvataiteilijalle tämä saattaa olla kiusallista, mutta harrastuksestaan innostuneelle akryylimaalarille, tatuointeja tekevälle tai meikkitaiteilijalle tms. arvoa nostavaa. Ammatin, profession, näkökulmasta taiteilija ja taide käsitteiden käyttö aiheuttaa arvon laskua tai nousua riippuen mistä suunnasta asiaa katsotaan. Taide kytköksen avulla matala (vähemmän arvokas tekeminen, käsityö) taide pyrkii liikkumaan kohti korkeaa (kaunotaiteet, korkeakulttuuri) taidetta. 

Tässä ollaan ikään kuin arvostusten hississä, jossa matala hakee arvostuksessa parempia asemia ja samalla vetää jo korkealla olevia alaspäin, koska taide tavallaan laimenee ja vesittyy kun yhä uusia asioita liitetään sen piiriin. Ennen sarjakuva oli sarjakuvaa, huumoria ja viihdettä, nykyisin sarjakuvataidetta, jonka tekemiseen saa myös koulutusta.

Taiteilija on siis käsitteenä yleisluontoinen ja ammattinimikkeisiin lisättynä se tuo ammattiin hämäryyttä. Tästä syystä taiteilijan kannattaa, jos vain se on mahdollista, käyttää ammattinimikkeitä kuten taidegraafikko, taidemaalari tai kuvanveistäjä. Näiden tittelien haltijat ovat vastaavien Suomen Taiteilijaseuran ammattiliittojen jäseniä. Esim. taidegraafikko on Suomen Taidegraafikot ry:n jäsen. 

Toki kaikilla ei ole mahdollista tehdä pesäeroa taiteilija sanaan. Kuvataiteilijoita tai esim. valokuvataiteilijoita on jatkossakin keskuudessamme.  Muista taiteen aloista puhumattakaan

Videoita etsauksen tekemisestä

YouTubessa löytyy sarja videoita, joilla kerron taidegrafiikan eri työvaiheista etsauksen näkökulmasta. Alla oleva video painolaatan reunojen muokkaamisesta on sarjan ensimmäinen.

Ajatuksena on täydentää sarjaa pikkuhiljaa niin, että taidegrafiikan tekeminen – etsauksen tekniikka – tulee esitellyksi kattavasti. Pyrin pitämään videot lyhyinä sekä aihepiirit ja työvaiheet selkeästi eroteltuina.

Kovapohjan piirtämisestä – video

Tässä on ensimmäinen video taidegrafiikan tekemisestä. Puhun videolla etsauksen tekniikkaan liittyen painolaatan piirtämisestä sekä erilaisista neuloista ja puikoista, joiden avulla piirtäminen tapahtuu. Tämän postauksen alla löytyy tags (video) ja otsikon yhteydessä categories luokka (taidegrafiikan tekeminen.) Jatkossa kun teen enemmän taidegrafiikan tekoon liittyviä videoita, niin ne löytyvät noiden linkkien takaa.

Laatan piirtämistä sivutaan myös tekstissä Kotikutoisia taidegrafiikan välineitä.

Alitajunta toimii – idean pitkät juuret

Kuinka kauan idea hautuu alitajunnassa ennen kuin se tulee näkyväksi? Tai miten idea näkyy aiemmassa tekemisessä ennen kuin se muokkautuu valmiiksi? Löysin laatikon pohjalta muutaman luonnoksen, jotka olen päivännyt helmikuulle 2004.

Ne selvästi sukua meditatiivisille piirroksille, joita ryhdyin tekemään vasta viisi vuotta myöhemmin. Tuolloin olin taloudellisessa ahdingossa kun taantuman takia taiteen myynti sakkasi ja tekemisestä katosi ilo. Lähdin etsimään uutta alkua tekemällä jotain mahdollisimman yksinkertaista ja mieltä rauhoittavaa, ihan vaan tekemisen itsensä vuoksi. Ja ryhdyin etsimään jonkinlaista piirtämisen alkutilaa, jossa iloitaan siitä kun kynästä jää jälki paperille. Annoin itselleni terapiaa piirtäen. Näin syntyivät ensimmäiset meditatiiviset piirrokset. 

Luulin että teosten muotokieli syntyi tuossa puristuksessa, mutta ilmeisesti uusien asioiden syntyminen onkin vain jatkumoa, evoluutiota, jossa kaikki se mitä on aiemmin tehnyt pohjustaa ja ohjaa uutta toimintaa. Melko nopeasti meditatiivinen työskentely selkiintyi ekspansio käsitteen ympärille ja syntyi ekspandismi  (expandism) ajatus piirrosalueen täyttämisestä, viivojen ekspansiosta, levittäytymisestä, paperille.  Mutta ilmeisesti tämäkin ajatus – paperin täyttäminen järjestelmällisesti viivoilla – oli jo muhinut alitajunnassani pitkään.

Jo 30-vuotta sitten raaputtelin pieniä ruudukoita kuivaneulalla kuparilaaralle tehdäkseni pesäeron isäni viiva-tyyliin etsimällä “struktuureja” oman taidegrafiikan tekemiseni perustaksi. Ekspansion ajatus on jo noissa ruudukoissa läsnä. Ajatus on myös osa etsaus tyyliäni, vaikka aihe on esittävä, kun piirrän painolaattoja alue kerrallaan niitä “struktuureilla” täytellen. Meditatiivisten piirrosten “löytyminen” ei ollutkaan mikään puun takaan putkahtanut uusi asia, vaan omaan henkilöhistoriaani liittyvä luonnollinen askel, jonka otin kun aika oli kypsä.

Joskus kuitenkin mietin, voiko jokin tärkeä askel jäädä syystä tai toisesta ottamatta? Vai meneekö ura niinkuin pitääkin?  Tosiasia lienee, että paljon jää luovuutta oraalle, noin yleisesti ottaen. Osa taiteilijoista vaihtaa hyvän alun jälkeen alaa. Ja osa omana aikanaan väärinymmärretyistä taiteilijoista eivät löydä ymmärtäjiä myöhemminkään. 

Blogi RSS

Some vie voimat

Taiteesta puhuminen vie aikaa ja energiaa. On Facea, Instaa, Twitteriä ja LinkedIniä. Voi blogata, vlogata ja Tik-Tokata. Ja sitä rataa. Erilaisia alustoja on paljon. Vaikka ottaisi käyttöön niistä vain muutaman, niin jo tämä voi alkaa häiritä taiteen tekemisestä. Näin tuppaa itselleni aina välillä käymään. Teoksista ja ateljeen touhuista somettaminen on toki ihan kivaa ja mielenkiintoista, mutta taideteoksia ei somea päivittämällä tehdä. En ainakaan minä. Ajattelen, että lähtökohtaisesti kuvataiteilija ei puhu taidetta vaan tekee sitä.

Kuitenkin nykyään on itsestään selvää, että taiteilijaa voi seurailla myös verkossa. Eikä tässä sinänsä mitään. Somen kanssa on elettävä ja siihen on sopeuduttava. En vaan oikein tiedä mikä tässä voisi olla se oikea strategia; harrastaa jatkuvaa some-läsnäoloa tai tehdä satunnaisia some-iskuja aina työpäivien tai -jaksojen väleissä?

Itse en ole löytänyt sopivaa tapaa toimia somessa vaan jatkuvasti kipuilen asian kanssa. Jos somettamisen ottaisi ihan tosissaan niin silloin se käytännössä tarkoittaisi uutta työtä, some-esiintyjän ammattia, kaiken jo olemassa olevan päälle. Ja mistä ihmeestä tuohon löytyisi lisätunteja. Taiteen tekeminen on kuitenkin taiteilijan varsinainen työ, johon pääasiassa fokus kiinnittyy.

Se että laittaa jotain nettiin on aina jostain muusta pois. Kommentteihin vastailu ja muu jälkipeli, se ottaa yllättävän paljon aikaa. Eri alustat houkuttelevat seuraamaan mitä postauksille tapahtuu, ja algoritmit tarkkailevat käytöstäni ja muokkaavat sisältöjä niin että viettäisin netissä entistä enemmän aikaa. Ehkä juuri tuo somen koukuttavuus on tässä se suurin ongelma. Aikaa tärvääntyy kaikenlaiseen some-tärkeään, joka syö sitä oikeasti tärkeintä, eli taiteen tekoa. 

Mistähän sitä löytäisi kurinalaisuutta ja oikeat some-rytmi-rutiinit, joiden mukaan päivänsä ojentaisi? Miten rajoittaa omaa impulsiivista, asioista yks-kaks innostuvaa luonnettaan, niin ettei yksinkertaisesti reagoisi johonkin kommenttiin keskellä taiteen-teko-päivää; ei antaisi asian vaivata kun vasta sitten kun olisi oikea aika asian käsittelyyn?

Pois varjosta

Kulttuurialoilla menee nyt huonosti. Työtä ja toimeentuloa on kadonnut kentältä satojen miljoonien edestä, kuten yle äskettäin uutisoi. Kuvataiteilijat, kirjailijat ja muut jotka tekevät itsenäisesti luovaa työtä omissa kammioissaan ovat hieman toisenlaisessa  tilanteessa kuin monet keikkatyöstä tekevät, joilta työt ovat kokonaan loppuneet. Vapaa taiteilija, joka valmistaa teoksia voi ainakin yrittää ajatella koronaa positiivisen kautta. Ateljeen keväisen valon odotuksessa on mahdollista tehdä teoksia tulevaisuutta ajatellen, tuleviin näyttelyihin ja kauppiaille myyntiin.

Yritän asennoitua koronarajoituksiin tilaisuutena rauhoittua luovan työn ääreen. Taiteen tekeminen toimii tässä minulla henkireikänä, terapiana, joka auttaa sietämään jo hieman ikävän tuntuista todellisuutta. Nyt kun työn alla ei itselläni ole tilaustöitä niin voin keskittyä rauhassa vapaaseen taiteiluun. Eli tehdä teoksia mistä aiheesta huvittaa. 

On myös mahdollista tehdä erinäisiä puhdetöitä, kuten painolaattojen valmistelua, eli leikkaamista, reunojen viilausta ja hiontaa. Nyt on aikaa myös tankata luovuuden akkuja vaikkapa lukemalla ne pinoon kertyneet mielenkiintoiset kirjat, joita ei – syystä tai toisesta – ole “ehtinyt” aiemmin lukea.

Käytän korona-aikaa myös taidekirjojen pläräilyyn ja käyn läpi vanhoja luonnoskirjoja, joista etsin jatkojalostukseen sopivia puolinaisia ideoita. Lisäksi otan aikaa uusien aiheiden ideointiin ja omissa ajatuksissa viipyilyyn ja joutilaana oloon. Yritän pitää koronauutiset ja -ajatukset ateljeesta ulkona. Koko ajan tämä ei onnistu, kun uutisointi kaikilla tasoilla on niin läpitunkevaa. Ihan sama minkä kanavan avaa niin johan sieltä koronaa pukkaa. Mutta suunta on kuitenkin nyt selkeä. Kohti valoa, kohti kevättä ja uusia teoksia. Pois koronan varjosta.

Blogi RSS

Peruskuntoa piirtäen

Ateljeeta siivotessa löysin laatikon pohjalta pienen piirroksen. Se esittää koiran päätä. Yleensä piirtelen luonnoskirjoihin, mutta tämän olin tehnyt erilliselle isommalle paperille, josta olin leikannut sen irti ja heittänyt laatikkoon, jonne se unohtui pariksi vuosikymmeneksi. Koira on tuttu, mutten muista sen piirtämisestä mitään. 

Kuva toi kuitenkin mieleen sen kuinka oleellista on piirtää, ylipäätään piirtää. Piirtäminen on perusasia, taiteilijan peruskunnon ylläpitoa. Se on toiminto jonka avulla pidetään ylläpidetään taiteilijuutta. Näin ainakin itselläni kun taidegraafikkona kaikki nojaa piirtämiseen. On kovin helppo laiminlyödä asia, jonka luulee jo osaavansa. Piirtäjä ei kuitenkaan ole koskaan valmis. Aina on opittavaa. 

Piirtämiseen - tai oikeammin - luonnosten tekoon liittyy sudenkuoppa, johon silloin tällöin putoan. Nimittäin, jos teen liian tarkan luonnoksen teosta varten voi käydä niin, että mielenkiinto itse teoksen tekemiseen lopahtaa. Se ei enää jaksa innostaa kun asia on jo käsitelty. Siksi varsinaiset teosten luonnokset ovat minulla hyvin ylimalkaisia, joskus ne ovat vain kirjoitetussa muodossa. Yritän varoa asian liikaa käsittelyä luonnoksessa. Erityisesti tämä on selvää kollaaseissa, jotka teen täysin spontaanista jokin teema tai ajatus tekemistä ohjaamassa. 

Siksi piirtämis-kuntoilua on hyvä tehdä ihan vaan piirtämisen vuoksi, omana asianaan. Piirrellä mitä tahansa esittävää ja suoraan mallista ilman sen kummempia muita tavoitteita. Sitä tuo koiran pääkin on ollut. 

Laatikon pohjalta löytyi myös nopea croquis-piirros liki 30 vuoden takaa. Päivämäärän mukaan se on tehty torstaina, eli ilmeisesti olen ollut Helsingin Taiteilijaseuran piirrustusillassa galleria Katariinassa, joka tuolloin oli Pohjoisella Makasiinikadulla.

Croquis on hyvää peruskuntoilua piirtäjälle. Sitä olen tehnyt vuosien saatossa säännöllisen epäsäännöllisesti, viimeksi vuosi sitten, kunnes korona laittoi piirrustusillat kiinni. Croquis se asia, jota olen vuoden aikana erityisesti haikaillut.

Blogi RSS

Taidegrafiikan teko on junailua

Taidegrafiikka on taiteen lajeista kaikkein teknisin. Toki monimutkaisia tekotapoja on muuallakin, mutta noin yleisesti ottaen taidegrafiikan tekoon liittyy paljon työvaiheita, jotka on hallittava. On laatan valmistamista ja pohjustamista. On kuvan siirtämistä, piirtämistä ja syövyttämistä laatalle. On hallittava hapot, paperit, painovärien muokkaukset ja vedostamisen käytännöt. Aivan yksinkertaisen teoksen valmiiksi tekeminen saattaa edellyttää jopa kymmeniä erilaisia työvaiheita.  

Siksi grafiikan tekoon kuuluvat erilaiset testit, joiden avulla otetaan tuntumaa johonkin tekniseen yksityiskohtaan. Kuten oheisessa kuvassa olen testannut tiettyä pohjustusainetta (pehmeä pohja) ja sen toimivuutta struktuurien syövyttämisessä. Kuparilevyn joutopaloille tehdyt tämänkaltaiset kokeilut ovat osa taidegraafikon työtä. Jatkuvasti näitä ei tarvitse tehdä, mutta aina kun hakee tekemiseen jotain uutta, asiaa on syytä hieman kokeilla. Ei ole järkevää yks kaks yllättäen tuoda prosessiin jotain jonka toimivuudesta ei varmuudella tiedä, ei ainakaan työskentelyn loppupuolella. Muuten voi käydä, että kaikki jo nähty vaiva mene hukkaan yllättävän kokeilun myötä.

Tässä mielessä taidegfafiikka ei ole kaikkein spontaanein taiteen laji. Inspiraatiot on hyvä ottaa ideointi vaiheessa, eikä yrittää kääntää liikkuvaa junaa mielijohteesta liian jyrkästi, jottei suista koko prosessia raiteilta. Kokeilut ja testit ovat usein hyvinkin luovia ja omituisia. Ja niin pitääkin olla. Samoin teosten ideointivaihe voi olla leikkisän villi ja vapaa. Mutta itse painolaatan valmistuksen prosessi on tekninen ja hyväksi havaittuihin rutiineihin kangistunut. Ja näin pitääkin olla. Tätä on taidegrafiikan teko - ainakin itselläni.

Blogi RSS

Leikisti tekemisen uusi alku

Lapsena kaikki oli mahdollista. Sitä osasi lentää ja sukeltaa maan uumeniin. Pystyi juttelemaan sammakon kanssa hyppelyn salaisuudesta ja kiipeämään nopeammin kuin orava kuusen latvaan ja näkemään sieltä kaukaisen aarresaaren ja merirosvot. Ja piirtäminen. Se oli silkkaa iloa ja oivallusta. Paperille ilmestyi kummallisia hahmoja, ilman ponnistusta, kuin itsestään. Aivan kuin oivalluksia olisi voinut poimia suoraan luovuuden lähteestä, joka oli siinä käden ulottuvilla. Sitten tapahtui jotain. Luovuuden lähde hiipui, se haalistui huomaamattomaksi. Leikisti tekeminen loppui. Mitä tapahtui?

Muistaakseni se oli Jouko Turkka, joka jossain vanhassa haastattelussa piti syynä piirustuksenopettajia, jotka saapuvat paikalle hyvää tarkoittavine neuvoineen ja alkavat kertoa lapselle miten asiat oikeasti tehdään. He opettavat tekemisen systeemin, jonka lapsi ja kasvava nuori omaksuu. Opettamisen myötä omaperäisyys, villit ideat, löytämisen ilo ja luovuus näivettyvät. Pahimmillaan koulutusputkesta syntyy taiteilija-virkamies, elävä kopiokone, joka pystyy piirtämään mitä tahansa valokuvan tarkkuudella - tekemään taidetta, joka on aivan helvetin tylsää. 

Miten sitten päästä tästä tylsyydestä eroon; unohtaa oppimansa ja aloittaa alusta; katsella ja kokea taas kaikkea lapsen lailla; löytää yhteys siihen, joka joskus oli mutta katosi? Tämä lapseksi jälleen tuleminen on ongelma, jota monet taiteilijat Picassosta lähtien ovat yrittäneet ratkaista. Picasson mielestä kaikki lapset syntyvät taiteilijoina.

Kun on omaksunut jonkin tyylin, tietyt tekemisen tavat ja tekniikat – vai pitäisikö sanoa taiteen rutiinit – niin nämä istuvat mielessä ja ruumiissa kuin tauti. Liikeradat ovat iskostuneet lihasmuistiin. On ilmeisen mahdotonta opetella uudelleen vaikkapa pyörällä ajamista, jos sen on jo lapsena oppinut. Toisaalta tässä on kyse eri tavalla ajamisesta, eri tavalla piirtämisestä ja asioiden näkemisestä toisella tavalla. Vaikeaa tämä on mutta kohti tarinoiden merta pitää ponnistella, kuten Salman Rushdie asian joskus ilmaisi. Siellä se luovuus lymyää ja sieltä riittää ideoita ammennettavaksi kaikille lapsenmielisille.

Blogi RSS

Teoksia jälleenmyyntiin

Täydensin hieman teosten valikoimaa Taikon nettikauppaan. Ihan mukava että on erilaisia paikkoja joista taidetta on ostettavissa. Tosin onko nettikauppa “paikka” sanan varsinaisessa merkityksessä kun fyysiset teokset varastoidaan taiteilijan omissa nurkissa. Myynti ja esittely tapahtuu kaikki virtuaalisesti ja taiteilija itse pakkaa ja lähettää myydyn työn Taikon ohjeiden mukaan asiakkaalle. Näin ainakin pienempien töiden kanssa, kuten grafiikan jota minulta on enimmäkseen Taikon kautta myyty. Kun grafiikka liikkuu vedoksina niin sitä on aika mutkatonta lähettää.

Blogi RSS

Korona masentaa, luovuuden liekki lepattaa

Miten säilyttää motivaatio kun korona tekee yksin tapahtuvasta työskentelystä entistäkin yksinäisempää? Miten pitää masennus ulkona ateljeesta ja säilyttää usko siihen että taiteellisella työskentelyllä on merkitystä ja oma paikkansa tässä maailmassa? Miten pitää luovuuden liekki ylipäätään hengissä? Korona on laittanut taidekentän kiinni. Näytökset on peruttu ja se mikä vielä toimii, toimii rajoitetusti. 

Korona on lisännyt yksinäisyyttä ja sen myötä on tulossa mielenterveysongelmia. Jo joka kolmatta suomalaista rassaa yksinäisyys. Tämä on paljon. Onneksi itselläni yksinäisyyden tunne liittyy lähinnä vain taiteeseen, työskentelyyn ateljeessa, eikä niinkään muuhun elämään. On perhe, joka ympäröi ja on sivutyö, joka, koronan takia vajaatehoisesta tyhjäkäynnistä huolimatta,  rytmittää viikkoja. Tässä suhteessa asiat ovat hyvin. Voin vain kuvitella miten lohdutonta voi olla yksin asuvalla itsensätyöllistäjällä jonka koko elämä tapahtuu omassa hiljaisuudessa ja jonka koko toimeentulo on taiteesta kiinni. Jos minulla on vaikeuksia välillä hahmottaa oikeaa suuntaa taiteeni kanssa ja löytää iloa ja motivaatiota työskentelyyn, niin kuinka paljon vaikeampaa se voikaan joillekin olla?

Taiteentekemisessä pitää olla mielekkyyttä, pitää olla suunta, jonne edetä vaikka sitä välillä voikin joutua etsimään. Jos ei enää jaksa uskoa, että homma etenee ja että omalla tekemisellä on merkitystä, niin taiteelta katoaa pohja ja taiteilijuus romahtaa. Ja kun taiteilijuus on vahvasti myös identiteettikysymys ja elämäntapa niin voi hyvin olla että joillakin koko elämä romahtaa. 

Taide on vahvasti uskon asia. On uskottava, luotettava siihen, että omilla teoksilla on paikka ja merkitys tässä maailmassa, että ne kannattaa tehdä. Uusi tutkimus koronan vaikutuksista taiteilijoiden työskentelyyn paljastaa että monelta on tämä usko jo loppunut. Osa taiteilijoista on siirtynyt muille aloille, mutta moni kuitenkin sinnittelee eteenpäin. Kyselytutkimus tehtiin syys-lokakuussa. Luultavasti tutkimuksen piirtämä kuva taiteilijoiden tilanteesta on alkuvuoden todellisuutta myönteisempi.

Kun masennus nakertaa ateljeen yksinäisyyttä, niin silloin ei motivaatiota kaiveta kyniä järjestämällä tai taiteellisia kokeiluja tekemällä. Tarvitaan yhteyttä ja vuorovaikutusta toisiin. On koettava, että liittyy taiteensa kautta muuhun yhteiskuntaan. Tarvitaan toivoa koronan jälkeisestä elämästä, jotta usko taiteen tekemiseen voisi säilyä. 

Kuvassa on kollaasi, joka on mukana Emil Cedercreutzin museon 23.2 avautuvassa Espoolaisten taiteilijoiden ryhmänäyttelyssä. Onneksi kaikki museot ei ole kiinni. Toivo elää.  

Blogi RSS

Tarvonsillat, Viherlaakson vanha kioski ja kadonneet Alpo Sailon patsaat

Kirjoitin Luovuksissa blogille muutaman tekstin Viherlaakson vanhasta kioskista, Alpo Sailon kadonneista patsaista sekä Tarvonsilloista 70-luvulta. Tämä vain tiedoksi jos nuo aiheet kiinnostavat. Luovuksissa blogille laitan silloin tällöin tekstin tai pari jostain kiinnostavasta aiheesta, mikä ei välttämättäliity omaan taiteeseeni.

Blogi RSS

Pigmenttipölyä

Viime aikoina olen tehnyt kokeiluja värillä. Olen leikkinyt ja testaillut erilaisia komboja niinkuin nykynuori voisi asian ilmaista. Ja nuoreksihan leikkiessä itsenä tuntee, ainakin välillä. Kolotukset unohtuvat kun ilmassa on pigmenttipölyä, löytämisen iloa ja yllättäviä käänteitä. Ihan mukavaa on heittäytyä ns. oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja tehdä jotain ihan erilaista kuin yleensä.

Osin nämä kokeilut ovat liittyneet ekspansio pohdintoihini, siihen mitä ekspansio tarkoittaa taiteen tekemisessä värien osalta. Ekspansion pohtiminen taas liittyy expandismi ajatukseen, jota parhaillaan mietin ja työstän. Mietin miten teos laajenee, miten sen ekspansio johonkin tilaan tapahtuu. Hieman teoreettista, joo, sellaista sinitaivaan ohutta yläpilveä, jota tarkkaillaan taiteen norsunluutornista. Mutta minkäs teet? Kun jokin ajatus vaivaa, niin sitä on syytä selvittää. 

Uuteen heittäytyminen ja omituisten asioiden tutkiminen on minulle jotain sellaista jota on “pakko” aina välillä tehdä. Vain etsimisen kautta on mahdollista löytää jotain uutta ja voi avautua uusia polkuja tutkittavaksi. Tai sitten ei. Polut eivät välttämättä johda mihinkään, josta pääsisi eteenpäin. Tutkiminen on kuitenkin hyödyllistä. Vaikka tämänkertainen väri-leikki-seikkailu-jaksoni ei avaisikaan ovia johonkin uuteen ja ihmeelliseen, niin jakso pohjustaa seuraavia tutkimuksia, ja nämä seuraavat taas sitä seuraavia, ja ennemmin tai myöhemmin jotain edistystä tapahtuu, mitä tämä edistys sitten tarkoittaakaan. Kyse on evoluutiosta, siitä että luovuus rakentuu aiemmalle kokemukselle, eikä mitään synny tyhjästä. Tästä syystä taiteilijan työhön kuuluu pyörittää sorvia sitkeästi ja etsiä tekemiseen jotain uutta, jotain joka auttaa eteenpäin ja auttaa nahan luomisessa.      

Blogi RSS

Susi näyttely Keuruulla

Vuosi on pyörähtänyt käyntiin ja heti alkuun on ohjelmassa muutamia ryhmänäyttelyitä, joihin osallistun. Vein tänään työt yhteiskuljetukseen, joka pian suuntaa Keuruulle, jossa taidemuseossa järjestetään espoolaisten taiteilijoiden Susi-teemanäyttely. Keuruun museo taitaa olla suomen museoiden joukossa niitä pienimpiä. Hyvä kuitenkin että näyttely toteutuu koronasta ja rajoituksista huolimatta. 

Välillä ihmettelen miksi niin monet museot ovat kiinni, vaikka lähtökohtaisesti museoissa liikutaan pienissä ryhmissä ja korona riskit ovat lähtökohtaisesti pieniä. Toisin kuin kaupoissa joissa asiakkaiden määriä ei juuri rajoiteta. Ehkä taide on ylimääräistä, kuten joku jossain totesi, ja ylimääräisestä on helpointa luopua ensin. 

Pienet nuhteet Keuruun museolle huonosta tiedottamisesta. Susi-näyttelystä ei tätä blogitekstiä kirjoitettaessa vielä ollut edes mainintaa Keuruun museon omilla sivuilla. Kyllä pienikin museo voisi viestintänsä ajoissa hoitaa vaikka kuinka olisi koronaa ilmassa tai pulaa resursseista. Näyttely aukeaa jo 29.1. eli tässä Keuruu on ollut laiska. Pieni on entistäkin pienempi jos tiedotus ontuu, mutta vastaavasti, pieni voi olla suuri jos on riittävän äänekäs. Onneksi kuitenkin museoliiton sivuilta näyttely löytyy.

Blogi RSS

Blogi RSS

Näyttelyboikotti

Näyttelyihin liitetään glamouria ja positiivisia mielikuvia. On ihanaa kokea kauniita värejä, käyskennellä avajaisissa ja pohtia luovia oivalluksia. Julkisuudessa yleisöön päin näyttelyiden kulissit näyttävät olevan kunnossa. 

Taiteilijan suunnasta, tai tarkemmin sanottuna, taiteilijan ammatin näkökulmasta katsottuna näyttelyn pitoon liittyy ristiriitaisia tunteita. Toisaalta on mukava kun näyttelyiden kautta saa töitään esille, kohtaa yleisöä, saa mahdollisesti mediajulkisuutta tai kritiikin huomiota ja uuden rivin ansioluetteloon. Toisaalta näyttelyn pitäminen on taloudellinen taakka. Harva näyttely yltää edes plussalle jos kulut lasketaan oikein. Jotkut kollegat ovat kuulemma jopa ottaneet velkaa näyttelynsä kuluihin. 

Suurin osa kaikista galleria näyttelyistä, joita suomen vuokravetoisessa systeemissä ja alikehittyneillä taidemarkkinoilla järjestetään, ovat taiteilijalle tappiollisia. Eikä museossa pidetty näyttely, yksin tai ryhmässä, ole sen kannattavampi. Harva museo maksaa taiteilijoille ns. museopalkkioita ja silloinkin kun jotain maksetaan, ovat summat pieniä. Vain ani harva taiteilija kykenee elämään teostensa myynnillä. Moni tekeekin jotain lisätyötä kyetäkseen ylipäätään toimimaan taiteilijana. 

Taiteilija elää näyttelyiden kanssa puun ja kuoren välissä. Tai jonkinlaisessa odotuksessa. On tavallaan pakko osallistua näyttelyiden pitoon ja rakennella niiden avulla ansioluetteloa, jotta voi pitää yllä apurahatoivoa.

Näyttelyt ovat se keskeinen väline minkä avulla uraa rakennetaan. Niiden kautta taiteilija osoittaa aktiivisuuttaan ja osoittaa olevansa varteenotettava ansioitunut ehdokas apurahan saajaksi. Apurahaa tavoitellaan ja halutaan, sillä ne ovat tärkein taiteilijan toimeentuloa parantava tekijä, joka mahdollistaa täysipainoisen työskentelyn.

Moni roikkuu löysässä hirressä tai juosta kituuttelee oravanpyörässä, josta käsin rakentaa uraansa tappiollisten näyttelyiden avulla ja odottaa, että joskus pääsisi apurahoitettuun tilanteeseen ja vapaaseen taiteen tekoon. Mielestäni systeemissä on jotain pielessä kun saadakseen apurahoja on osallistuttava tappiollisten näyttelyiden pitoon omalla kustannuksellaan, jotta saa kerättyä itselleen ns. taiteellisia ansioita.

Kirjaston sivuhuoneessa tai kahvilan takaseinällä pidetty näyttely ei ole taiteellinen ansio vaan ajan haaskausta. Tätä blogitekstiä kuvittaa kuva Espoon Ison Omenan näyttelytilan näyttelystä muutaman vuoden takaa. Kyseessä on näennäisen vilkas ympäristö ja tila, joka ei kiinnosta ohikulkijoita. Tämän kaltaiset halvat tai ilmaiset ja valvomattomat (tai itse valvotut) tilat ei tuo juuri myyntiä eivätkä lisää painoarvoa ansioluetteloon.

Sanonta “artisti maksaa”  on kuvataiteessa täyttä todellisuutta. Taiteilijalle epäedullisen kulurakenteen ja huonosti toimivien taidemarkkinoiden takia olen itse käytännössä luopunut omien yksityisnäyttelyiden pitämisestä. Ylevää olisi sanoa että “boikotoin” systeemiä. Mutta käytännössä “boikotillani” ei taida olla mitään merkitystä. Artisti maksaa jatkossakin.

Blogi RSS