Miten säilyttää motivaatio kun korona tekee yksin tapahtuvasta työskentelystä entistäkin yksinäisempää? Miten pitää masennus ulkona ateljeesta ja säilyttää usko siihen että taiteellisella työskentelyllä on merkitystä ja oma paikkansa tässä maailmassa? Miten pitää luovuuden liekki ylipäätään hengissä? Korona on laittanut taidekentän kiinni. Näytökset on peruttu ja se mikä vielä toimii, toimii rajoitetusti.
Korona on lisännyt yksinäisyyttä ja sen myötä on tulossa mielenterveysongelmia. Jo joka kolmatta suomalaista rassaa yksinäisyys. Tämä on paljon. Onneksi itselläni yksinäisyyden tunne liittyy lähinnä vain taiteeseen, työskentelyyn ateljeessa, eikä niinkään muuhun elämään. On perhe, joka ympäröi ja on sivutyö, joka, koronan takia vajaatehoisesta tyhjäkäynnistä huolimatta, rytmittää viikkoja. Tässä suhteessa asiat ovat hyvin. Voin vain kuvitella miten lohdutonta voi olla yksin asuvalla itsensätyöllistäjällä jonka koko elämä tapahtuu omassa hiljaisuudessa ja jonka koko toimeentulo on taiteesta kiinni. Jos minulla on vaikeuksia välillä hahmottaa oikeaa suuntaa taiteeni kanssa ja löytää iloa ja motivaatiota työskentelyyn, niin kuinka paljon vaikeampaa se voikaan joillekin olla?
Taiteentekemisessä pitää olla mielekkyyttä, pitää olla suunta, jonne edetä vaikka sitä välillä voikin joutua etsimään. Jos ei enää jaksa uskoa, että homma etenee ja että omalla tekemisellä on merkitystä, niin taiteelta katoaa pohja ja taiteilijuus romahtaa. Ja kun taiteilijuus on vahvasti myös identiteettikysymys ja elämäntapa niin voi hyvin olla että joillakin koko elämä romahtaa.
Taide on vahvasti uskon asia. On uskottava, luotettava siihen, että omilla teoksilla on paikka ja merkitys tässä maailmassa, että ne kannattaa tehdä. Uusi tutkimus koronan vaikutuksista taiteilijoiden työskentelyyn paljastaa että monelta on tämä usko jo loppunut. Osa taiteilijoista on siirtynyt muille aloille, mutta moni kuitenkin sinnittelee eteenpäin. Kyselytutkimus tehtiin syys-lokakuussa. Luultavasti tutkimuksen piirtämä kuva taiteilijoiden tilanteesta on alkuvuoden todellisuutta myönteisempi.
Kun masennus nakertaa ateljeen yksinäisyyttä, niin silloin ei motivaatiota kaiveta kyniä järjestämällä tai taiteellisia kokeiluja tekemällä. Tarvitaan yhteyttä ja vuorovaikutusta toisiin. On koettava, että liittyy taiteensa kautta muuhun yhteiskuntaan. Tarvitaan toivoa koronan jälkeisestä elämästä, jotta usko taiteen tekemiseen voisi säilyä.
Kuvassa on kollaasi, joka on mukana Emil Cedercreutzin museon 23.2 avautuvassa Espoolaisten taiteilijoiden ryhmänäyttelyssä. Onneksi kaikki museot ei ole kiinni. Toivo elää.