taidemaailma
Tekoälyn vaikutuksista taiteeseen ja taiteilijan ammattiin. Pohdintoja tekoälytaiteesta, taiteilijan ammatin muutoksesta ja taiteilijaneron paluusta ja käsityöläisyyden ahdingosta. Tekoäly tunkeutuu taide-esineiden maailmaan tulosteiden kautta. Tätä kehitystä taidegraafikko Pekka Hannula taide-luddiittina vastustaa ja perustelee miksi. Samalla blogilla on myös muita tekstejä tekoälystä ja taiteesta.
Read More
Tekoäly on tullut kuvataiteen pariin. AI, Artificial Intelligence tekee kuvan muutamassa sekunnissa. Sen avulla kuka tahansa voi piirtää ja maalata (melkein mitä tahansa) muutaman sanallisen ohjeen avulla. Ainoa taito mitä vaaditaan on kirjoitustaito. Jos AI:n ehdottama versio ei kelpaa, voit pyytää siltä uuden tai kehitellä versiota kunnes se vastaa esteettisiä mieltymyksiäsi. Tekoäly ei väsy. Se jauhaa “taidetta” miljardien kuvien massasta. Se yhdistelee, venyttää, vanuttaa ja sulauttaa yhteen kaikkea mahdollista kyberavaruuden roinaa. Ja kuvaa syntyy. Ja myönnettäköön. Jotkut kuvista ovat ihan hienoja. Ja huomenna ne ovat vielä hienompia, sillä tekoäly kehittyy hurjaa vauhtia. Tämä on vasta alku.
Luultavasti tulemme näkemään AI avusteisen kuvamateriaalin yhä enenevän invaasion kaikilla aloilla, jossa kuvaa käytetään. Kenties joillakin aloilla – kuten kirjojen ja lehtien kuvituksessa – työpaikat vähenevät radikaalisti, kun yksi AI-avusteinen kuvittaja tekee 20 tavallisen hommat. Jopa toritaide saattaa muuttua AI toritaiteeksi, kun Kiinasta ei enää kannata tuoda konteissa käsityöläisten tehtailemia öljyvärimaalauksia, vaan kansalliseen makuun sovitettuja ja kehystettyjä AI tulosteita. Ja luultavasti kaikenlaisten desing-kankaiden ja tapetti-kuvioiden suunnittelijat katoavat kokonaan maan päältä, kun design on mahdollista kaikille. Ja kenties häviää muitakin ammattiryhmiä. Kenties koko maailman design muuttuu eräällä tapaa AI-MCDonald’s-meiningiksi, jossa kaikki on oudolla tapaa samankaltaista AI-Kitschiä.
Vaittäisin, että suurelle osalle taiteilijoista tekoälyn ryntäys, taidekentälle ja sen liepeille, tulee kuitenkin yllätyksenä, vaikka siitä on puhuttu. Vähän samaan tapaan kuin ensilumi autoilijalle. Arvelen että kuvataiteilijat tulevat jakautumaan. (Tämä jako on nähtävissä jo nyt.) Osasta tulee taide-elämysten tuottajia, AI:n ja uuden tekniikan ystäviä. Uuden teknologian avulla kun on mahdollista kehitellä yhä parempia digitaalisia ja muita taiteen satumaa-elämyksiä museoiden tarpeisiin. Ja kun elämykset paranevat, niin yleisö taputtaa. Väistämätöntä tässä on, että taide viihteellistyy. Mutta mitäpä siitä. Kulttuuriteollisuus pyörii kun äimisteltävää ja yleisöä riittää. Ja raha liikkuu kaiken taustalla. Mielestäni tämä taiteen viihteellistyminen on jo nyt selvästi näkyvissä ja tekoäly tulee vain tehostamaan tätä kehitystä. Taiteen ihmemaa on jo nyt museoiden arkea. Ja tälle kehitykselle ei ole näkyvissä loppua.
Mutta osa taiteilijoista tarrautuu vanhaan. He luottavat ihmiskäteen, omiin aisteihinsa ja väkertävät taidettaan perinteisiin taiteen keinoihin nojautuen. Luultavasti tämä joukko kutistuu ja riutuu, sillä tekoälyn tuottamat tulosteet ja ties mitkä ihanuudet valtaavat tilaa kaikkialla. Jos taide on aina ollut huono leiväntuoja, niin tulevaisuudessa se on sitä vielä enemmän – paitsi pienelle osalle, jotka ratsastavat AI:n harteilla tai säilyvät muuten vaan mielenkiintoisina kaikesta huolimatta.
Luultavasti syntyy myös uusi robotti taiteilijoiden joukko, jotka maalaavat ihmistä jäljitellen käyttäen perinteisiä taiteen tekemisen välineitä. Ensimmäiset robottitaiteilijat ovat jo keskuudessamme ja ovat koko maailman tuntemia julkkiksia. Kenties koodauksesta tulee uusi taiteen laji ja robottien ja AI:n koodareista todellisia taiteilijoita kaiken taustalla – taiteilijoita jotka tekevät “taiteilijoita”. Ehkäpä robotti on taideteos, joka tekee taidetta? Kukapa tietää. Aika näyttää.
Ehkä sitten kun AI taidemuoti laantuu, huomio kiinnittyy jälleen ihan tavallisiin ihmiskäden tekemiin piirroksiin. Sitä odotellessa meidän ei auta muu kuin katsella AI taidemuotia sen kaikissa muodoissaan. Itse aioin puuhastella kaikessa rauhassa ateljeessa omaan ajatteluuni luottaen.
Tuoreempi analyysi tekoälytaiteesta ja digitalisaation vaikutuksesta taiteeseen kirjoituksesta: Tekoälytaideskenaario.
Taiteilijoita on moneen junaan. On kuva-, ääni-, valo- ja hiustaiteilijoita. Löytyy tatuointi-, meikki-, sisustus-, muoti-, tanssi-, sirkus-, sarjakuva- ja sanataiteilijoita; ja myös esiintyviä-, viihde-, estradi- ja lausuntataiteilijoita jne. Erilaisia taiteilijoita on aivan helkkaristi suklaa- ja sokeritaiteilijoista nykytaiteilijoihin.
Taiteilijoiden runsaslukuisuudesta ja taidetuotosten epäilyttävästä laatukirjosta johtuen, tässä pitäisi varmaan yrittää tehdä pesäero tuohon outoon joukkoon. Sillä ei kai nyt kukaan varteenotettava oikeaa taidetta tekevä halua joutua samaan kategoriaan kynsitaiteilijoiden ja muiden taidekentän reunalla taiteilijan baskeria päähänsä sovittavien diletanttien kanssa?
Ehkä ratkaisu löytyy tittelistä, ammattinimikkeestä. Kuvataiteilija ei tässä riitä erottamaan oikea väärästä sitä kun tekevät niin monenlaiset tyypit harrastelijataiteilijoista ammattitaiteilijoihin. Uuden tittelini täytyy pystyä seulomaan taidejyvät akanoista.
Miten olisi taidetaiteilija? Tämähän on selvästi ammattilainen, joka ei keskity ensisijaisesti kuviin, kynsiin, hiuksiin tai runonlausuntaan tai muuhun näennäiseen vaan taiteeseen, siis asian ytimeen. Siihen oikeaan ja aitoon taiteeseen. Tämä on hyvä. Seuraavan kerran kun joku kysyy mikä on ammattini, kerron olevani taidetaiteilija.
No, höh. Nyt pitäisi vielä löytää varma tieto mitä se oikea taide on… tai taide ylipäätään.
(Tässä linkki Mitä on taide? -kirjoitukseen, jossa taiteen olemusta pohditaan monesta suunnasta. Kirjoitus on näiden kotisivujen luetuimpia.)
Ylen nettikeskustelussa silmiini osui kommentti, jossa joku sanoi ITE-taiteilijan olevan nimikkeenä toksinen. Lyhenne ITE tulee sanoista itse tehty elämä ja liittyy vuosien takaisiin näyttelyihin. En tässä nyt ota kantaa onko sana toksinen vai ei.
Rupesin kuitenkin miettimään mitä toksisuus voisi olla taiteilijan ja taidekentän yhteydessä. Miehiin liitettynä toksinen maskuliinisuus tarkoittaa vanhakantaista patriarkkaalista miesvaltaa pönkittävää asennetta ja suhtautumista asioihin. Tosi mies ei puhu eikä pussaa -tyyppi, joka ei apuja pyytele vaan hoitaa hommansa, tarvittaessa nyrkit pystyssä, käy vieraissa ja elättää perheensä. Hieman sellainen “perinteinen” mieskuva siis.
Entäs taidekenttä? Mikä voisi olla se taho, joka levittää toksisuutta vaikkapa nimeämisen ja lokeroinnin avulla, mikä on oiva keino pönkittää valtaa. Kun joku leimataan amatööriksi, itse-oppineeksi, ei-matrikkelitaiteilijaksi tai taiteilijajärjestön kokelasjäseneksi, niin tämä levittää epäilyksen varjon kyseisen taiteilijan tekemän taiteen päälle ja myrkyttää hänen uskottavuuttaan. Juhani Palmu on tästä hyvä esimerkki.
Pohjimmiltaan toksisuudessa taitaa olla kyse on valta-asemista ja niiden säilyttämisestä. Voisiko olla niin, että taidekentällä toksisuus leviää oikean ja väärän taiteen välisessä vuoropuhelussa, kun korkean taiteen (aito, hyvä, ammattimainen, taideinstituutio) puolustajat pölläyttelevät nimeämismyrkkyä matalan (huono, käsityö, viihde, dekoraatio) taiteen edustajien niskaan?
Vastustajan ovela nimittely on myös vanha retorinen keino haluttujen mielikuvien aikaansaamiseksi ja oman tavoitteen (kuulijoiden vakuuttaminen) saavuttamiseksi. Esimerkki tästä löytyy samaisesta Ylen artikkelista, jossa jutun kirjoittanut toimittaja Päivi Puukka ovelasti puolustaa toimittaja, kirjailija Laura Frimania nimeämällä kriitikko Sanna Lipposen “taidealaa kommentoivaksi bloggaajaksi”. No, jokainen arvioikoon itse onko tässä kyse toksisuudesta vai retoriikasta vai jostain muusta.
Ilmiö on kuitenkin todellinen. Läpi historian on nimittelyä harjoitettu ja jatkossakin harjoitetaan, sillä pikku piru taitaa asustella edelleen meissä jokaisessa.
Parhaillaan käydään keskustelua, voiko taiteilija olla kuka tahansa, joka on koronan aikana ryhtynyt taiteilijaksi; vai onko taiteilija joku, jolla on taidekoulutusta. Keskustelua asiasta löytyy mm. Ylen sivuilta.
Keskusteluissa monelta jää huomaamatta, että “taide” on joustava yleistermi, joka pitää sisällään laajan kirjon hyvin erilaisia ilmiöitä, joilla ei ole pahemmin mitään tekemistä keskenään - graffiteista oopperaan. Ja vastaavasti “taiteilija” on myös yleistävä käsite, jota liitetään moniin yhteyksiin. Löytyy esimerkiksi muoti-, meikki-, viihde-, kansan-, tatuointi- ja sirkustaiteilijoita sekä ääni-, lasi-, valokuva-, ja kuvataiteilijoita jne.
Yleistäen “taiteilija” tarkoittaa osaavan tekemisen -joukkioon kuuluvaa henkilöä, joka voi olla lähes kuka tahansa. Kun ainoa yhdistävä tekijä erilaisten tekemisten välillä on sana “taide” tai “taiteilija”, niin syntyy automaattisesti oletus samankaltaisuudesta. Ja näin kuvataiteilijoiden taide rinnastuu esim. sisustustaiteilijan “taiteeseen”.
Koulut käyneelle kuvataiteilijalle tämä saattaa olla kiusallista, mutta harrastuksestaan innostuneelle akryylimaalarille, tatuointeja tekevälle tai meikkitaiteilijalle tms. arvoa nostavaa. Ammatin, profession, näkökulmasta taiteilija ja taide käsitteiden käyttö aiheuttaa arvon laskua tai nousua riippuen mistä suunnasta asiaa katsotaan. Taide kytköksen avulla matala (vähemmän arvokas tekeminen, käsityö) taide pyrkii liikkumaan kohti korkeaa (kaunotaiteet, korkeakulttuuri) taidetta.
Tässä ollaan ikään kuin arvostusten hississä, jossa matala hakee arvostuksessa parempia asemia ja samalla vetää jo korkealla olevia alaspäin, koska taide tavallaan laimenee ja vesittyy kun yhä uusia asioita liitetään sen piiriin. Ennen sarjakuva oli sarjakuvaa, huumoria ja viihdettä, nykyisin sarjakuvataidetta, jonka tekemiseen saa myös koulutusta.
Taiteilija on siis käsitteenä yleisluontoinen ja ammattinimikkeisiin lisättynä se tuo ammattiin hämäryyttä. Tästä syystä taiteilijan kannattaa, jos vain se on mahdollista, käyttää ammattinimikkeitä kuten taidegraafikko, taidemaalari tai kuvanveistäjä. Näiden tittelien haltijat ovat vastaavien Suomen Taiteilijaseuran ammattiliittojen jäseniä. Esim. taidegraafikko on Suomen Taidegraafikot ry:n jäsen.
Toki kaikilla ei ole mahdollista tehdä pesäeroa taiteilija sanaan. Kuvataiteilijoita tai esim. valokuvataiteilijoita on jatkossakin keskuudessamme. Muista taiteen aloista puhumattakaan
Äskettäin Ylen jutuissa käsiteltiin taiteen poliittisuutta. Ensin Anna Tuori kertoi osan poliittisesta taiteesta olevan “kaksinaismoralistista ja tekopyhää” kun siinä maailmankauheudet estetisoidaan ja taiteilijat rakentavat omaa uraansa toisten hädällä. Tuorin oma taide on osa tavanomaisen maalaustaiteen jatkumoa.
Kritiikin kohteeksi joutuneet Riko Sakkinen ja Jani Leinonen puolustautuivat todeten Tuorin edustavan täysin vastakkaista taidekäsitystä, oikeistolaista taidekäsitystä, jossa “koristellaan porvareiden salonkeja”. Heille taide on ennen kaikkea vasemmistolaisen politiikan tekemisen väline.
Myös Hesari otti kantaa taiteen poliittisuuteen pääkirjoituksessaan epäilemällä sen kestävyyttä. Kalle Puolakka Helsingin yliopistolta muistutti huonompaa ja parempaa löytyvän kaikesta taiteesta.
Juttuja lukiessa hieman yllätyin kuinka helposti vanha tuttu kaupallisen ja ei-kaupallisen taiteen jakolinja nousee esiin. Hieman pelkistäen ja mutkat suoriksi laittaen voisi sanoa, että Tuorin suunnasta taidetta lähestytään esteettisenä esineenä, taiten tehtynä käsityöperinteeseen liittyvänä objektina, joka voidaan myydä, ostaa ja omistaa. Teoksen kiinnostavuus nivoutuu teoksen fyysiseen olemukseen, siihen miltä se näyttää ja miten se on tehty. Poliittisen tekemisen suunnasta taidetta käytetään välineenä, jonka avulla pyritään aikaansaamaan yhteiskunnallista muutosta. Tässä teoksen tekotapa lähinnä tukee sen välittämää sanomaa ja poliittista sisältöä.
Toisaalta kaikki taide on jossain mielessä poliittista ja jokaisella taiteilijalla on poliittinen näkemyksensä, joka heijastelee toiminnan taustalla. Jo se että laittaa teoksellensa hintalapun on poliittinen teko ja myönnytys markkinataloudelle. Joskus mietin voivatko taiteilijan omat näkemykset edustaa poliittisesti aivan eri katsontakantaa kuin hänen teoksensa? Taiteilija luulee olevansa poliittisesti sitä tai tätä, mutta hänen teokset elävät omaa elämäänsä taidemarkkinoilla. Kertooko taide totuuden tekijästään vai jääkö tekijä aina enemmän tai vähemmän teoksen varjoon?
Kun taiteesta tehdään politiikkaa, niin äänekkäimmin asialla ovat yleensä vasemmistolaiset taiteilijat. Jos yritän ajatella mitä muut poliittiset näkemykset voisivat olla taiteessa, niin mieleeni nousee kummallisia kliseemäisiä ajatuksia. Esimerkiksi keskustalainen taide näyttäytyy päässäni kotieläinveistoksina ja suomimaisemina. Vihreän taiteen liitän - ehkä liian helposti - ympäristötaiteeseen ja perussuomalaiset toritaiteeseen. Demareiden maailmankuvaan liitän taidegrafiikan, jossa ollaan aiheiden puolessa arkisten teemojen ja työn äärellä. Vähän niin kuin takavuosina ruotsissa, jossa taidegrafiikka kukoisti vahvasti sosiaalidemokratian hallitessa. RKP:n yhdistän mielikuvissani meriaiheisiin sekä huutokaupoissa asiointiin. Kristilliset tuovat mieleen kivat enkelikuvat ja luontoteemat.
Todennäköisesti mielikuvani eri poliittisiin suuntauksiin liittyvästä taiteesta on vääristynyt ja virheellinen. Ajatus kuitenkin, siitä millaista poliittinen taide voisi olla vasemmisto-oikeisto vastaparin ulkopuolella, on mielenkiintoinen. Kun ajattelen oman taiteen tekemiseni poliittista olemusta, niin teen teokset myytäväksi ja pidän taiteilijaa käsityöläis-ammatinharjoittajana. Tämä on selvästi oikeistolainen ajatus. Toisaalta teen teoksia mahdollisimman pitkälle kierrätys-, ylijäämä- ja uusiomateriaaleista ja käytän myrkyttömiä menetelmiä. Tässä liikun vihreään suuntaan. Taidegrafiikassa osa aiheistani kumpuaa Raamatusta ja meditatiivinen piirtämiseni sivuaa rukousta. Tämä liittää minut kristillisyyteen ja hengellisyyteen. Lisäksi pidän ajatuksesta, jossa taidegrafiikka on helposti kaikkien saatavilla. Tämä on taas myönnytys sosiaalidemokraateille.
Näyttää siltä, että taiteen tekemiseeni vaikuttaa joukko poliittisesti erivärisiä ja ehkä muitakin motiiveja, jotka yhdessä muodostavat pääni sisään toimintaani ohjaavan “hallituksen”. Vaikea on sanoa mitä taiteeni poliittisesti täsmällisesti edustaa. Olenko “kapitalistisen ajattelun ajuri” - niin kuin joku minua vuosia sitten jossain nettikeskustelussa nimitti kun yritin tulla toimeen ammatinharjoittajana oman taiteeni myynnillä - vai olenko poliittinen keitos, jossa Kokoomuksen, Vihreiden, KD:n ja SDP:n arvot elävät sulassa sovussa ja ohjaavat tekemistäni?
Mitäpä siitä jos joku tykkää käyttää taidetta poliittisena vasaranaan. Ja mitä sitten, jos joku väkertää sohvanpäällystauluja keskiluokan koteihin tai tekee jotain muuta taiteen nimissä. Ja mitä siitä mitä kukakin kauniina tai rumana tai kiinnostavana pitää. Taiteen syli on avara ja sinne mahtuu niin kommunistit kuin porvarit ja kaikki muutkin. Taide rakastaa kaikkia lapsiaan kapinallisista kiltteihin.
On vain hyvä, että myös taidekentällä ovat erilaiset näkemykset edustettuina ja niille annetaan tilaa. Ainakin syntyy värikästä keskustelua jos ei muuta. On hyvä myös muistaa, ettei Taide ole mikään yhtenäinen asia vaan kirjava joukko mitä erilaisimpia tekotapoja ja lähestymistapoja, joilla ei ole välttämättä mitään tekemistä keskenään, eikä niitä edes kannata yrittää vertailla.