Näyttelyihin liitetään glamouria ja positiivisia mielikuvia. On ihanaa kokea kauniita värejä, käyskennellä avajaisissa ja pohtia luovia oivalluksia. Julkisuudessa yleisöön päin näyttelyiden kulissit näyttävät olevan kunnossa.
Taiteilijan suunnasta, tai tarkemmin sanottuna, taiteilijan ammatin näkökulmasta katsottuna näyttelyn pitoon liittyy ristiriitaisia tunteita. Toisaalta on mukava kun näyttelyiden kautta saa töitään esille, kohtaa yleisöä, saa mahdollisesti mediajulkisuutta tai kritiikin huomiota ja uuden rivin ansioluetteloon. Toisaalta näyttelyn pitäminen on taloudellinen taakka. Harva näyttely yltää edes plussalle jos kulut lasketaan oikein. Jotkut kollegat ovat kuulemma jopa ottaneet velkaa näyttelynsä kuluihin.
Suurin osa kaikista galleria näyttelyistä, joita suomen vuokravetoisessa systeemissä ja alikehittyneillä taidemarkkinoilla järjestetään, ovat taiteilijalle tappiollisia. Eikä museossa pidetty näyttely, yksin tai ryhmässä, ole sen kannattavampi. Harva museo maksaa taiteilijoille ns. museopalkkioita ja silloinkin kun jotain maksetaan, ovat summat pieniä. Vain ani harva taiteilija kykenee elämään teostensa myynnillä. Moni tekeekin jotain lisätyötä kyetäkseen ylipäätään toimimaan taiteilijana.
Taiteilija elää näyttelyiden kanssa puun ja kuoren välissä. Tai jonkinlaisessa odotuksessa. On tavallaan pakko osallistua näyttelyiden pitoon ja rakennella niiden avulla ansioluetteloa, jotta voi pitää yllä apurahatoivoa.
Näyttelyt ovat se keskeinen väline minkä avulla uraa rakennetaan. Niiden kautta taiteilija osoittaa aktiivisuuttaan ja osoittaa olevansa varteenotettava ansioitunut ehdokas apurahan saajaksi. Apurahaa tavoitellaan ja halutaan, sillä ne ovat tärkein taiteilijan toimeentuloa parantava tekijä, joka mahdollistaa täysipainoisen työskentelyn.
Moni roikkuu löysässä hirressä tai juosta kituuttelee oravanpyörässä, josta käsin rakentaa uraansa tappiollisten näyttelyiden avulla ja odottaa, että joskus pääsisi apurahoitettuun tilanteeseen ja vapaaseen taiteen tekoon. Mielestäni systeemissä on jotain pielessä kun saadakseen apurahoja on osallistuttava tappiollisten näyttelyiden pitoon omalla kustannuksellaan, jotta saa kerättyä itselleen ns. taiteellisia ansioita.
Kirjaston sivuhuoneessa tai kahvilan takaseinällä pidetty näyttely ei ole taiteellinen ansio vaan ajan haaskausta. Tätä blogitekstiä kuvittaa kuva Espoon Ison Omenan näyttelytilan näyttelystä muutaman vuoden takaa. Kyseessä on näennäisen vilkas ympäristö ja tila, joka ei kiinnosta ohikulkijoita. Tämän kaltaiset halvat tai ilmaiset ja valvomattomat (tai itse valvotut) tilat ei tuo juuri myyntiä eivätkä lisää painoarvoa ansioluetteloon.
Sanonta “artisti maksaa” on kuvataiteessa täyttä todellisuutta. Taiteilijalle epäedullisen kulurakenteen ja huonosti toimivien taidemarkkinoiden takia olen itse käytännössä luopunut omien yksityisnäyttelyiden pitämisestä. Ylevää olisi sanoa että “boikotoin” systeemiä. Mutta käytännössä “boikotillani” ei taida olla mitään merkitystä. Artisti maksaa jatkossakin.