Miksi näyttelyn jälkeen aina masentaa?

No niin. Näyttely on nyt ohi ja myymättä jääneet teokset on kannettu takaisin ateljeehen. Laitan ne varastoon jouluun asti, sillä minun pitää odottaa kolme kuukautta ennen kuin voin antaa niitä myyntiin muualle. Tämä on normaali käytäntö näyttelyissä. Vaikka myyntiä oli, niin ei tässä rikastumaan päässyt. Pientä vaivanpalkkaa kuitenkin tuli ja selviydyin hieman plussan puolelle. Tämä oli hyvä, sillä aika ei ole paras mahdollinen kun kaikesta supistetaan.

Fiilis on haikea, kuten yleensä näyttelyn jälkeen. Mietin mistä tämä alakuloisuus johtuu? Onko takki tyhjä kun kaikki on annettu näyttelyn eteen? Toisten taiteilijoiden kanssa kun tästä puhuu, niin aika yleisesti näyttelyn jälkeen porukkaa masentaa tai koetaan outoa henkistä tyhjyyttä.

Näyttelyt ovat tavallaan välietappeja isommalla koko taiteilijauran pituisella matkalla. Kun työskentelee tiettyä näyttelyä varten, niin sitä väkisinkin kasaa itselleen odotuksia teosten laadussa, mediahuomiossa ja myynnissä. Jos ajattelee taloutta, niin tavoitteena on vähintään ettei näyttelystä aiheudu tappiota. Ja tietysti toiveena on runsaammin myyntiä ja haaveena se, että kaikki teokset löytävät uuden “kodin”. Kirjoitin näyttelyn tavoitteista ja merkityksestä jo aiemmin tekstissä Mikä on näyttelyn tarkoitus? Joten en mene nyt tässä tähän tämän enempää.

Ehkä yksi syy masennukseen löytyy epärealistisista odotuksista. Toisaalta jos kykenee asettamaan näyttelylle realistiset tavoitteet – sen ettei mitään mullistavaa tapahdu – niin ollaanko silloin siinä tilanteessa ettei viitsi edes pitää koko näyttelyä? Eli onko näyttelyn pitämisen edellytys hienoinen haihattelu, se että taiteilijalla on lähtökohtaisesti jalat hieman irti maasta faktojen suhteen? Haave ja toive ovat eri asioita kuin realistinen tavoite.

Yksi masennuksen syy liittyy vuorovaikutukseen. Näyttelyn ympärillä on puhetta, pöhinää ja sosiaalisia tilanteita. Tulee palautetta ja tapahtuu kohtaamisia. Ja sitten yks kaks, näyttely on ohi ja kaikki hiljenee. Ja alkaa taas puurtaminen ateljeen rauhassa kohti seuraavaa etappia. Ehkä yksinäisyyden tunne (taiteen tekijänä) ottaa pohjakosketuksen juuri näyttelyn jälkeen? Kohokohdan päältä tipahdetaan arjen kuoppaan, ja elo jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Seuraava syy liittyy teoksiin. Taiteeseen. Näyttelyssä on yleensä esillä uusimpien teosten kokonaisuus, jota on tehty edellisen näyttelyn päättymisestä alkaen. Näyttelyssä näkee aivan konkreettisesti mitä on tullut tehneeksi, mitä on saanut aikaan ja mihin taiteilijana tällä hetkellä kykenee. Tästäkin voi tulla paineina kun pohtii suuntaa, jota kohti kannattaa lähteä seuraavaksi työskentelemään. Pystynkö uudistumaan, kykenenkö tekemään jotain parempaa vai onko vaarana että vain toistan itseäni?

Näyttely on tavallaan siis kompassi, joka auttaa suuntaamaan eteenpäin kohti seuraavaa etappia. On mukavaa, että tällä kertaa kompassi toimii ja minulla on selkeä suunta mihin etenen nyt kun arki ateljeessa alkaa, eikä tarvitse jäädä epätietoisuuteen ihmettelemään oikeaa suuntaa.

Mikä on näyttelyn tarkoitus?

Mikä on näyttelyn tarkoitus? Mikä on näyttelyn tavoite? Mikä on näyttelyn tehtävä? Miksi ylipäätään pitää näyttelyitä? Nämä ovat hyviä kysymyksiä pohdittavaksi kuvataiteilijalle.

Näyttely on se keskeinen väline, jonka avulla taiteilija rakentaa uraansa. Jokaisesta näyttelystä tulee merkintä ansioluetteloon. Näyttelyn tavoitteet voivat olla esimerkiksi taloudellisia, taiteellisia tai taiteilijan tunnettavuuteen, saatuun huomioon ja yleisön kohtaamiseen liittyviä. Yleensä kaiketi kaikkia näitä toivotaan kun näyttely laitetaan pystyyn. Taiteilijan näkökulmasta onnistuneen näyttelyn cocktailissa sekoittuvat taide, talous ja yleisö sopivassa suhteessa.

Tavoitteista erityisesti taide ja talous ovat hieman ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi jos näyttelyn rakentaa tinkimättömästi taide edellä, niin tuloksena voi olla taloudellisesti tappiollinen näyttely, joka kiinnostaa joitakin kollegoita ja asiantuntijoita. Jos taas lähtee myyntimielessä miellyttämään yleisöä, niin näyttelystä voi toki tulla taloudellisesti positiivinen tulos, mutta taiteena keskinkertainen esitys, joka ei auta taiteellisen uran rakentamisessa ja apurahojen saannissa. Tämä oli nyt kärjistys. Todellisuus ei ole aina näin mustavalkoinen. Ei-kaupallinen esitys voi palkita apurahojen tai kokoelma ostojen kautta ja yleisön kosiskelu ei välttämättä myy yhtään mitään. Taiteessa kaikki sekoittuu helposti keskenään.

Fakta kuitenkin on että Suomen alikehittyneillä taidemarkkinoilla ja vuokravetoisessa galleriasysteemissä, suuri osa kaikista taidenäyttelyistä on taiteilijalle taloudellisesti huonoja. Tässä tilanteessa taiteilijan on vain toimittava ja yritettävä löytää keinot uransa (ja ansioluettelonsa) rakentamiseen näyttelyiden kautta. Moni ei keinoja löydä ja siirtyy kokonaan toiselle alalle muutaman tappiollisen näyttelyn jälkeen.

Itselläni on parhaillaan menossa näyttely Galleria 68:ssa Helsingin Hämeentiellä. Tavoitteena oli tehdä tätä näyttelyä ja galleriatilaa varten konstruktivistisia taiteellisesti korkealaatuisia kollaaseja. Tässä olen mitä ilmeisimmin onnistunut kollegoilta ja muilta näyttelyvierailta saamani palautteen perusteella. Myös taloudellisesti voin huokaista helpotuksesta. Vaikka näyttelyaikaa on vielä puolet jäljellä, niin olen jo nyt plussan puolella. Sanonta “artisti maksaa” ei tällä kertaa pidä kohdallani paikkaansa. Yleisön kohtaamista on myös myös tapahtunut hyvin – erityisesti avajaisissa, jotka olivat kenties yhdet parhaista, joita minulla on ollut.

Entä tunnettavuuteni? Paraneeko se näyttelyn myötä? Onko näyttely saanut riittävästi huomiota? Tässä on todettava että odotukseni ja toiveeni eivät ole (ainakaan vielä) täyttyneet. Kuten suuri osa taidenäyttelyistä – niin tämäkin – esiintyy medioissa vain pieniä buffeina näyttelysuosituksissa ja menovinkeissä. Laajempi huomio on jäänyt haaveeksi. Toisaalta, mikä on riittävästi? Riittävästi on aika epämääräinen käsite.

Mutta vielä ehtii. Näyttelyni Composition Game on avoinna 22.9.2024 asti. Galleria 68, Hämeentie 68, Helsinki.

Näyttelyn esittely

PEKKA HANNULA COMPOSITION GAME - KOLLAASEJA

Galleria 68, Helsinki: 29.8. - 22.9.2024

Kollaasien tekeminen on minulle keskittymisen tila. Se on paikka, jossa mieli rauhoittuu työn ääreen. Parhaimmillaan se on tunne, jossa kaikki ulkopuolinen katoaa, kun ajatukset kiinnittyvät muotoihin, väreihin, paperimateriaalin herättämiin mielikuviin ja teoksen osien välisiin suhteisiin - sommitelman tasapainoisuuteen. Etsin tasapainoa, harmoniaa ja mielenkiintoisia jännitteitä. Tavoittelen kokonaisuutta, joka tekee teoksesta hyvän ja kauniin.

Aloitan työskentelyn ilman etukäteissuunnitelmaa jostain yksityiskohdasta. Liikkeellelähdön jälkeen etenen hitaasti ja harkiten lisäten teokseen lisää uusia paperisia muotoja. Tämä on rauhallista matkantekoa kollaasitaiteen maailmassa, jossa matkaseurani ovat kaikki ne vaikutteet, joita alitajuntaani on syöpynyt kaikesta siitä, jota olen taiteessa ja elämässä aiemmin kohdannut. Luotan siihen, että työhön paneutuminen, flow-tila, johtaa oikeisiin ratkaisuihin ja auttaa löytämään teoksen idean ja olemuksen työn edetessä. Luotan siihen, että syventyen tehty matka johtaa hyvään lopputulokseen.

Toinen työskentelyn lähtökohta on ajatus teoksen laajentumisesta yksityiskohta kerrallaan valmiiseen muotoonsa. Kutsun tätä ekspandismiksi (expandism - expansion motivated art). Tässä valkoisen paperin tai maalauspohjan muodostama tyhjä tila täyttyy pala palalta, laajentumalla kuin kasvava solukko, kunnes kompositio on valmis. Ekspansion mukanaolo työskentelyssä lisää vaikeusastetta ja parantaa keskittymistä ja flow-tilan intensiteettiä.

Tyylini liittyy konstruktivismiin, vaikka suoraan en tätä tavoittele. Ilmeisesti konstruktivismi tai teosteni rakenteellisuus on mielenlaatuun ja ajatteluun liittyvä asia, jonka olen omaksunut. Lähtökohtaisesti teoksissa olevat palat ovat vain muotoja ja värejä, jotka eivät sinänsä tarkoita mitään. Mutta, koska käytän teoksissa myös esittäviä aineksia ja tekstiä sisältäviä fragmentteja, niin teosten esittävyys lisääntyy. Tässä mielessä teokseni kertovat tarinoita konstruktivismin hengessä.

(Pekka Hannula)

Näyttely on menossa

Näyttelyni Composition Game on parhaillaan menossa Galleria 68 (Helsinki, Hämeentie 68). Avajaiset olivat lämminhenkiset ja väkeä oli runsaasti, paikka paikoin jopa ruuhkaksi asti, niin että osa väestä seurusteli ulkona gallerian edessä. Lämmin kiitos kaikille, niin ystäville ja tutuille kuin uusille tuttavuuksille. Onnistuneet avajaiset olivat teidän ansioitanne. Ja laajemmin ajateltuna yleisö on se mikä tekee näyttelyn. Ilman yleisöä näyttely jää ikäänkuin toteutumatta, näyttelyn “malja” täyttymättä. Avajaisten antama lähtölaukaus tälle näyttelylle oli erinomainen. Ja positiivista palautetta on jo saatu.

Tervetuloa näyttelyyn, se on auki vielä kolme viikkoa 22.9. asti. Itse ole paikalla ainakin 15.9. klo 14–16:00.

Taiteellista tykkäämistä

Joskus minulta on kysytty miksi en tee (vaikeasti lähestyttävien kollasien sijaan) jotain helpommin lähestyttävää. Toisin sanoen, tällä tarkoitetaan jotain sellaista mikä on paremmin myytävissä, jotain sellaista josta saa helpommin rahaa. Miksi siis en halua vaihtaa tyyliä oman (taloudellisen) etuni tähden?

Miksi siis teen teoksia, jotka eivät kutkuta laajemman yleisön makunystyröitä; teoksia, joita lähes kuka tahansa haluaisi seinälleen? Miksi teen kollaaseja, jotka kiinnostavat lähinnä pientä konstruktivistista taidetta seuraavaa ryhmää? Miksi en yritä siirtyä marginaalista taiteesta tykkäämisen keskiöön? 

Vastaus tähän kysymykseen liittyy kiinnostukseen ja motivaatioon. Jos ajatellaan asiaa taiteen kannalta, niin en usko että taiteilijan on hyvä lähteä tekemään teoksia vain yleisöä miellyttääkseen. En usko että tämä johtaa taiteellisesti hyvään lopputulokseen. Toki taloudellisesti se voi olla hyvä asia. Mutta, jos tavoitteena on löytää ja luoda jotain uutta ja taiteena kestävää, niin silloin on syytä seurata omia mieltymyksiä, sitä mikä aidosti kiinnostaa. Olla siis taiteentekijänä uskollinen itselleen. Seurata omaa polkuaan, ei muiden viitoittamaa tietä. Vähän niin kuin runoilija Aaro Hellaakoski kirjoitti: “Tietä käyden on tien vanki. Vapaa on vain umpihanki.” 

Tämän voi rinnastaa perustutkimukseen. Tieteessä perustutkimus on tutkimusta, joka pyrkii syventämään olemassa olevaa tietoa jostain asiasta. Näin tulisi olla myös taiteessa, kuten Josef Albers aikoinaan totesi: “Konstruktivismi on tutkimusta, ei ilmestyksiä.” Mielestäni taiteilijan tehtävä on pyrkiä tuomaan taiteeseen jotain uutta ja näin laajentaa ymmärrystämme taiteesta. Itselläni tämä ponnistelu tapahtuu kollaaseissa konstruktivistisen taiteen kapealla sektorilla ja taidegrafiikassa viivasyövytyksen (etsaus) puitteissa. 

Seuraava konkretismiin liittyvä näyttelyni on tulossa lähiaikoina: 29.8. – 22.9. 2024, Galleria 68, Helsingissä, Hämeentie 68.

Konstruktivismia ja kollaaseja

Aina välillä saan palautetta taiteestani. Joku näkee teoksiani jossain ja haluaa kertoa minulle kokemuksestaan. Jos yleistän näitä palautteita, niin taidegrafiikka koetaan “ymmärrettäväksi” ja kollaasit joskus “vaikeiksi”. 

Tämä on varmaankin totta. Taidegrafiikassa minulla on aina selkeät aiheet tai ideat. Teokset esittävät jotain surrealistisesta näkövinkkelistä. Toisin on kollaasien kanssa. Ne tuntuvat pakenevan (kiireistä) katsojaa ja niistä on joidenkin mielestä “vaikea saada kiinni”. Tämä on ymmärrettävää sillä kollaasit rakentuvat geometrisista muodoista ja väreistä. Ja geometrinen muoto tai väri ei sinänsä esitä mitään. On vain muotoja ja väriä. Tässä ollaan konstruktivismin (rakenteellisen taiteen) parissa.

Yleisesti ottaen esittävää taidetta on helpompi ymmärtää. Olipa esittävä teos millainen tahansa, niin siitä löytyy aina asioita, jotka katsoja tunnistaa. Ymmärtäminen on myös helpompaa, jos “abstraktissa” teoksessa on mukana esittäviä tai mielikuvituksen käyttöön (tulkintaan) houkuttelevia kohtia, joista katsoja “saa kiinni”. Siveltimen vedoissa, kuten pilvissä, on siis mahdollista nähdä jotain minkä tunnistaa. 

Kaikki taide ei kutsu katsojaa mielikuvitteluun, tunteellisten tulkintojen tekoon tai löytämisen iloon. Konstruktivismissa ollaan rakenteiden, värin ja muotojen maailmassa ja samalla myös - tämäkin on nyt yleistys - suuren yleisön taidemaun marginaaleissa. Tästä on käsittääkseni kyse, kun joku kertoo ettei ymmärrä kollaasejani. Kun taiteesta riisutaan taidemystiikka - tulkinnan mahdollisuus ja tunnetartuntapinnat - niin jäljelle jäävät “vain” rakenteet. Tästä kaikki eivät pidä. 

Tosiasiassa kollaaseissa ei ole kyse vain rakenteista. Tarkemmin katsovalle niistä löytyy luettavia fragmentteja ja muotoja, joiden kautta teoksiin avautuu toinen maailma merkityksineen. Tämä on myönnytys taidemystiikan suuntaan. Kyse ei siis ole “vain” geometrisistä muodoista tai väreistä, vaan myös tulkinnasta ja tunteista. Tosin tämä ei riitä siirtämään niitä taiteen marginaaleista suuren taideyleisön makumieltymysten keskiöön. 

Seuraava oma näyttelyni koostuu pelkästään näistä kollaaseista. Pidän sen elo-syyskuussa 2024 ja parhaillaan on menossa työskentely tätä tavoitetta kohti.

Art Luddite

Why draw hours meticulously to make one small etching? Why to spend weeks to complete a collage? World seems to yearn for space filling art, something that takes your attention by force by its size and loudness. Why make small size prints or harmonious mixed media collages that require endless balancing and take a lot of time to finish, quiet works that are so easy to miss?

One reason is that I don't like the spirit of our time, which demands entertainment and grand size. Nowadays art must be so big, unprecedented and something giving you ever more better emotional vibrations exhibition after exhibition. Computer assisted artmaking dominates the space, AI and other programs – artmaking tools as those who are using these tools tends to remind us – are getting better and better. 

Hundred years ago it took easily months or even years to complete one challenging sculpture. Now it's possible for one artist using these tools to fill the whole museum space in the same period of time. No wonder that the computer with its programs is the main instrument for so many contemporary artists. 

So, why am I reluctant to count in AI and other computer programs to my toolbox? Maybe because I want to think as much as possible with my own brains and to use my own hands. And to maintain the art making tradition which is linked to handicraft. Yes, I know that my attitude here is an old fashioned one and it's easy to contradict. But anyway. It’s the stance I have taken. For me art is not something I generate (more or less) with applications, but something I make from start to finish with my hands and brains. This choice I have made has become even more important now when the whole world seems to fuss around AI, and along with it, the new possibilities to create more and mode astounding aesthetic experiences. I want to draw a clear line between me and computerized artmaking.

Sure, a computer is a good tool. I'm not denying it. For writing this text, for example, or keeping a web page in order. But even when I write I handwrite the text first. Thinking happens simultaneously with writing and drawing and I don't want to outsource this to the applications. Hand, pen and paper are connected to thinking and memory. It’s also a matter of professional pride. I want to be capable of thinking, writing, drawing and painting myself. It feels good to know that I can. Even if the whole world is turning to be more and more profoundly automated in all fields of society – art included – I will continue to be a manual, handmade man. An art Luddite. Fuck AI. 

Gunnar did remember Oluf

What is the meaning of an artist's life? What remains after s/he is gone? These questions popped up recently when I came across Danish artist Oluf Høst two times within a short period of time.

At the end of May I visited the Oluf Høst Museum at Bornholm. Museum is a house that used to be his home and a studio. A place with a nice garden at the outskirts of a romantic seaside village Gudhjem. And a few weeks later I noticed one of Oluf Høst’s paintings at Didrichsen Art Museum in Helsinki. That painting was purchased to the collection after the death of the artist, by Danish born art collector Gunnar Didrichsen, a successful entrepreneur and the founder of the museum.

Oluf Høst (1884–1966) was a painter who married his fellow art student and moved back to his birth island Bornholm 1929 at the age of 45, painting, with expressionistic style, mostly local sceneries by Bognemark farm till his death 1966. The painting in Didrichsen Art Museum’s collection is one of those Bognemark landscapes dated 1963. Høst was 79 when he painted it. So, he was a local artist for 37 years, the most of his career.

For me it was somehow consoling that a collector wanted to support the artist’s name, to help us to remember someone who so easily fades away like the majority of all names of mankind. Gunnar Didrichsen must have seen something valuable, something worth retaining at Høst’s painting.

Oluf Høst’s painting at Didrichsen Art Museum in Helsinki.

It is not enough that an artist makes a piece of art. The artwork can’t survive forever without someone to take care of it, someone who sees the work and wants to maintain it. Without collectors – whether individuals or institutions – art can't be remembered. If there were no Oluf Høst Museum and collectors like Gunnar Didrichsen, I would know (most likely) nothing about this Danish artist. He was not so important from an art historical point of view.

I would know nothing about his artist wife Hedvig who abandoned her own career to support Oluf’s career – which was a pity because she definitely had potential. And without these instruments of remembering – museums and collectors – I would know nothing about the family’s Nazi connection and tragedy related to that, or about his son Ole's artist dream that was cut short.

Portrait of artist’s father at Oluf Høst Museum, Bornholm.

Now I even know something about Oluf's father by looking at his portrait which is conserved. Not only artists are remembered but their models also. In general, art is full of memories and information. Art helps to remember and museum is a place of remembrance.

Artist’s working table at Oluf Høst Museum, Bornholm.

Right now there are millions of visual artists in the world making art and I’m one of them. Most of us will sink into oblivion at some point in the future. From the point of view of remembering lucky ones are those whose works are widely collected.

Oluf Høst’s grave at Gudhjem graveyard.

Yksisarvinen kirkossa

Piipahdin Porvoon tuomiokirkossa. Ja kas kummaa, korkealla pilarissa on kuva yksisarvisesta. Mitä ihmettä se kirkossa tekee? Sehän on vanha taruolento, josta on kerrottu antiikin kreikan ajoista lähtien. Taruolennon synnyn taustalla löytyy mitä ilmeisimmin  kuvaukset Intiansarvikuonosta Rhinoceros unicornis, joka kertomusten kuulijoiden mielikuvituksessa on muuntunut hevosen tai vuohen kaltaiseksi olennoksi sorkkineen. Sarvikuonon sarven lailla, myös yksisarvisen sarven uskottiin toimivan potenssilääkkeenä ja sisältävän parantavia ja maagisia ominaisuuksia. 

Kristillisessä keskiaikaisessa yksisarvi-intoilussa tämä puhtauden, hyvyyden ja viattomuuden vertauskuva siirtyi Jeesuksen symboliksi. Olento viihtyi erityisesti naisten, neitsyiden parissa, joiden se antoi koskettaa itseään, ja joiden kanssa se kykeni kommunikoimaan telepaattisesti. Kirkollisessa kontekstissa Yksisarvinen esiintyykin yleensä Neitsyt Marian kanssa. 

Monista kirkoissa – kuten vaikkapa Westminster Abbeyssa, jossa hiljattain Englannin kuningasta kruunattiin – sarvivalaan sarvesta tehdyt yksisarvis-väärennökset on siirretty pois silmistä museoihin ja yksisarviset ovat kadonneet muutenkin kristillisestä kuvastosta. 

Onneksi kuitenkin joitakin yksisarvisia on säilynyt muistuttamaan keskiaikaisesta ajattelusta ja kristillisestä perinnöstä. Suomessa outo taruolento tökkää mukavasti sarvellaan satunnaista kulkijaa silmään Porvoon lisäksi myös Pyhämaan ja Hattulan kirkoissa.

Tekoäly tulostaa, taiteilija maalaa

Aamun Helsingin Sanomissa oli mielipiteeni Tekoäly tulostaa, taiteilija maalaa. Tässä sama teksti varmuudenvuoksi jos Hesarin linkki ei avaudu. Se miksi en pidä tekoälyn tekemiä kuvia digitaalisina maalauksina, johtuu siitä ettei niitä maalata, kuten voidaan sanoa tehtävän erilaisia maalausohjelmia käytettäessä. Niissä maalia levitetään pikseleiden muodossa, mutta tekoälyn kanssa maalaamista ei tapahdu. Tekoäly generoi kuvan itse. Maalaamisessa on kyse maalin levittämisestä – oli tämä maali sitten sähköisessä tai fyysisessä muodossa. Wikipedian määritelmä maalaamiselle kuuluu:

Painting is the practice of applying paint, pigment, color or other medium to a solid surface called the ”matrix” or ”support".

Tekoäly tulostaa, taiteilija maalaa

Tekoälyllä tehty maalauksen kaltainen kuva ei ole maalaus.

Viime kuukausina eri medioissa on keskusteltu tekoälyn tekemistä kuvista ja maalauksista. Kuitenkin, tekoälyllä tehty maalauksen kaltainen kuva ei ole maalaus vaan tietokoneohjelmilla tehty kyberavaruudessa leijuva kuva, kuten mikä tahansa sähköisessä muodossa oleva kuvatiedosto.

Jos niin sanottua tekoälytaidetta halutaan esittää fyysisessä olomuodossa jonkinlaisena taide-esineenä, tapahtuu se tulostamisen avulla. Ja tuloste – oli se millainen tahansa – on eri asia kuin maalaus, joka lähtökohtaisesti tehdään käsityönä ja sijaitsee fyysisessä todellisuudessa.

Välttäkäämme puhumasta potaskaa ja puhukaamme asioista niiden oikeilla nimillä. Sähköiset kuvatiedostot tai tulosteet eivät taidepesupuheella maalauksiksi muutu.

Pekka Hannula

taidegraafikko, Espoo

Drawing Gym – Piirtämisjumppa

Drawing Gym brain teaser exercises are now on this same web page: Menu —> Piirtämisjumppa. The page is written both in Finnish and English.

Tekoälystä, taiteesta ja paskapuheesta

Aamu-tv:n Jälkidigissä keskusteltiin (19.4.23) tekoälyn tekemästä kuvasta, jolla valokuvaaja Boris Eldagsen voitti Sony World Photography Award -kilpailun. Jälkidigin panelistit (Lassi Kurkijärvi, Anni Lintula ja Jani Halme) hämmästelivät tekoälyn kykyä tehdä aidon näköisiä valokuvia. Samalla he sotkivat mukaan maalaustaiteen. Tässä mielestäni panelisteilla menivät kuitenkin puurot ja vellit sekaisin. Nimittäin, maalaustaide, kuten muukin ihmisen käsin tekemä taide ei ole ensisijaisesti digitaalisessa muodossa oleva kuvatiedosto, vaan fyysinen objekti, taide-esine, artefakti.

Se on varmasti totta, että tekoäly tulee sotkemaan valokuvien ja valokuvaajien maailman varsin perusteellisesti. Parin vuosikymmenen aikana valokuva on siirtynyt  negatiiveistä ja pimiöistä digitaalisuuden pariin. Nyt kun valokuvalla ja tekoälyllä on sama viitekehys – digitaalisuus – niin ne kietoutuvat toisiinsa yhä enenevästi. Jatkossa tekoälykuvia voi olla yhä vaikeampaa – jopa mahdotonta – erottaa ihmisen ottamista kuvista.

Mutta tavanomainen maalaustaide ei ole lähtökohtaisesti digitaalisuutta, vaan maalaus elää esineenä fyysisessä maailmassa. En usko tekoälyn murtautuvan taiteentekemisen fyysiseen todellisuuteen esimerkiksi robotti-taiteilijoiden avulla, muuten kuin kokeiluluontoisena kuriositeettina. Tämä on aivan liian kallista lystiä. Ainoa järkevä reitti tekoälylle fyysisten esineiden maailmaan on tuloste. Ja on vaikea nähdä miten tuloste voisi päihittää alkuperäisen maalauksen, vaikka tulosteissa kuinka jäljiteltäisiin maalauskankaan kuvioita. 

Luultavaa on että tulevaisuudessa erilaiset tulostustekniikat tulevat kehittymään entistä monipuolisemmiksi ja tulostamisen avulla tehdään yhä vaikuttavampaa “taidetta”. Ja voi olla että perinteisin menetelmin käsin taidettaan tekevät taiteilijat vähenevät, kun yleisö laittaa enemmän tulosteita seinilleen ja museot keskittyvät elämysten tuottamiseen. Elämys-taide-meiningissä tekoäly ja tietokoneavusteisuus erilaisine digitaalisine projisointeineen on varmasti jatkossakin yhä vahvemmin mukana.

On syytä varautua tekoälyn vaikutuksiin kaikilla taiteen alueilla. Reitti jota kautta tekoäly tunkeutuu taidegrafiikan pariin liittyy digitaaliseen painotekniikkaan, jossa mikä tahansa sähköisessä muodossa oleva kuva voidaan tulostaa monipuolisesti melkeinpä mille tahansa pinnalle. Kirjoitin tästä hieman jo aiemmin.  Tavanomaisen taidegrafiikan seassa liikkuu digitaalivedoksia, digital print. Useimmiten näissä on kyse tulosteesta, joka on mustesuihkutettu tavanomaiselle taidegrafiikan paperille ja merkattu kuten muukin grafiikka. Joskus näistä käytetään nimitystä pigmenttivedos, mikä on hämäävää, koska kyseessä on mustesuihkutuloste.

Tavanomaisen taidegrafiikan ytimessä on painolaatta, jonka taiteilija piirtää, kaivertaa tai muuten työstää. Vedossarjan vedokset otetaan tältä painolaatalta painoprässin avulla. Taidegraafikon ammattitaito liittyy laatan valmistamiseen ja vedostusprosessiin. Digitaalivedosten avulla on mahdollista ohittaa tämä, kun kuva voidaan tehdä ääritapauksessa tekoälylle juttemalla ja tulostamalla. Digitaalisuuden myötä, ja varsinkin nyt tekoälyn voimakkaan kehittymisen aikana, kuka tahansa voi esiintyä taidegrafiikan tekijänä. Ja taideyleisö tulee olemaan tässä yhä enemmän ymmällä. Miten erottaa aito väärästä, kun molemmat on tehty samanlaiselle paperille? Aina silloin oltava tarkkana kun teoksen kerrotaan olevan digitaalivedos, digital print, pigmenttivedos tai vaikkapa sekatekniikka, mikä voi olla keino häivyttää kuvan tekemiseen liittyvää digitaalisuutta, tulostusta ja tietokoneen käyttöä. Yleensä jos taidegrafiikan teoksessa on käytetty useita tekniikoita, ne tulisi  kertoa avoimesti. Tulosteet eivät ole originaalia taidegrafiikkaa vaan markkinagrafiikkaa, jonka todellista luonnetta peitellään hämäävillä termeillä. Tässä on se alue, jossa taidegrafiikan piirissä ns. paskapuhe kukoistaa.

Digitaalivedos – taidetta vai markkinagrafiikkaa?

Välillä törmää taidegrafiikan vedoksiin, joiden tekniikaksi on ilmoitettu digitaalivedos, digital print. Kyse on tulostustekniikoista, joiden avulla sähköisessä (digitaalisessa) muodossa oleva kuva painetaan (tulostetaan) jollekin pinnalle. Digitaalinen painotekniikka on parin vuosikymmen aikana kehittynyt isoin harppauksin, niin että kuvia voidaan tulostaa hyvin erilaisille pinnoille: lasille, muoville, metallille, kankaalle, paperille, kartongille jne. ja myös eri muotoisille pinnoille. Kun tulostamista sovelletaan taidegrafiikassa, niin grafiikan vedos tulostetaan vastaavalle taidegrafiikan painopaperille kuten grafiikassa muutenkin käytetään. Yleisin menetelmä on mustesuihkutulostus (pigmenttivedos).

Suhtaudun digitaalivedoksiin suurella varauksella. Taidegrafiikan ytimessä on fyysinen painolaatta, jonka taiteilija valmistaa ja josta vedokset otetaan käsityönä mekaanisen painoprässin avulla. Laatan valmistus edellyttää käsityötaitoa, piirustustaitoa ja vedosten ottaminen (vedostaminen) on oma taitolajinsa ja se on aivan oleellinen osa taidegrafiikan tekoa. Teos syntyy vedostamisen kautta. Grafiikka tulee kreikan sanasta grafein, joka tarkoittaa piirtämistä, kaivertamista ja kirjoittamista. Taidegrafiikka on piirrostaidetta. Siinä liikutaan piirtämisen ja viivojen maailmassa. Tämä on taidegrafiikan ydin.

Kun sähköisessä muodossa olevia kuvia käsitellään tietokoneella ja tulostetaan ne tulostimella, niin kyse ei ole originaalista taidegrafiikasta, vaan jonkinlaisesta markkinagrafiikasta. Tietokoneeseen, kuvankäsittelyohjelmiin – ja jatkossa yhä enemmän myös tekoälyyn – nojaava työskentely ei edellytä taidegrafiikan tekoon liittyvää käsityö-tieto-taitoa, vaan lähes kuka tahansa asiasta kiinnostunut kykenee tulosteen tulostamaan. Toivon että taitelija pysyy taiteilijana eikä muutu tässä kehityksessä editoijaksi.

Toki tästä on myös myönteisempiä mielipiteitä. Itse kuitenkin pidän kiinni käsityöstä ja omasta piirrostaidostani enkä aio ulkoistaa näitä tietokone applikaatioille. Digitaalisuus ja erilaiset tulosteet ovat väylä, jota pitkin tekoäly valuu taidekentälle. Myös tästä syystä pidän huolta, että oma taiteeni erottautuu jatkossakin ihmiskäden tekemäksi. No, saatan olla tässä hieman luddiitti. Mutta joka tapauksessa aion jatkaa tekoälyvapaan taiteen tekemistä ateljeeni hiljaisuudessa niin kuin ennenkin.

Tarkemmin digitalisaation vaikutuksesta taiteeseen tässä kirjoituksessa.

Tekoäly tekee taiteesta tulostetta

Reitti, jota pitkin tekoäly, AI, tunkeutuu kuvataiteen alueelle löytyy digitaalisen painamisen ja tulostuksen parista. Digitaaliset painotekniikat ovat tietokoneen myötä tulleet jäädäkseen. Ne ovat tulleet mukaan myös taidegrafiikan tekoon.

Välillä taidegrafiikassa törmää tekniikoihin kuten pigmenttivedos tai digitaalivedos, digital print. Mielestäni ”vedos” on tässä yhteydessä hämäävä termi, sillä kyse on tulosteista. Pigmenttivedos on itseasiassa mustesuihkutuloste. Näissä taiteilija ei valmista fyysistä painolaattaa vaan tietokoneella sähköisessä muodossa olevan kuvan, josta teos tulostetaan. Kuva voi olla mikä tahansa kuva, jota tietokoneella muokataan tulostettavaan muotoon. Ja kuva voidaan tulostaa hyvin monenlaisille pinnoille: kankaalle, paperille, muoville, metallille, nahalle, betonille, lasille, puulle jne. Tulosteet ovat keinoälylle luonteva reitti tunkeutua fyysisten taideobjektien pariin. Jatkossa tulemme näkemään myös tekoälyn avulla tehtyjä tulosteita, joita kutsutaan digitaalivedoksiksi.

Itse en kannata tulosteita taidegrafiikassa vaikka ne olisi kuinka nätisti mustesuihkutettu taidegrafiikan tavanomaiselle paperille; tai tehty omiin tai koneen aivoihin tukeutuen. Tässä suhteessa olen ”vanhan liiton” graafikoita, joille taidegrafiikan ytimessä on fyysinen painolaatta, jota taidegraafikko itse omin käsin ja oman osaamisensa varassa piirtää ja työstää. Ja laatan vedostus tapahtuu mekaanisen painoprässin avulla. Sen hoitaa taiteilija itse tai vedostaja – ei tulostin.

Takavuosina puhuttiin originaalivedoksista originaaligrafiikasta, kun kyse oli käsityönä laatan avulla painetusta vedoksesta. Nykyisin tuo termi on hukkunut uusien harhaanjohtavien nimikkeiden sekaan tai painunut jonnekin taustalle. Ajattelen, että tulosteet pitäisi erottaa originaaligrafiikasta omaksi kategoriakseen. Puhua selkeästi tulosteista eikä sotkea näitä taidegrafiikan käsityönä painettuihin vedoksiin.

Kun keinoäly valtaa alaa, niin kaikenlaisten tulosteiden määrä varmuudella lisääntyy. Ja monet taiteilijat hyödyntävät uusia kuva-ohjelmia ja hakevat leivän jatketta tulosteiden avulla. Taideyleisön voi olla tulevaisuudessa yhä hankalampaa ymmärtää mitä taidegrafiikka ylipäätään on tai onko kyse taiteilijan vai tekoälyn tekemästä kuvasta.

Tulosteet liikuttavat kuvataidetta taideteollisuuden ja desingin suuntaan. Digitaalisessa muodossa olevaa kuvaa voidaan tulostaa tai painaa täsmälleen samanlaisena loputtomasti tai varioida kuvaa erilaisille pinnoille. Tavanomainen taidegrafiikan painolaatta ei tähän taivu.

Toki tulosteena toteutettu teos voi hyvinkin olla taidetta. Esimerkiksi valokuvataiteen teokset ovat usein erinäisiä tulosteita. Tulosteilla on siis oma paikkansa taidekentällä. Mutta niitä ei pidä sotkea originaaliin taidegrafiikkaan, jota tekee taiteilija, jolla on asiaan liittyvät välineet ja työtila.

Tietokoneavusteisen- ja tekoälytaiteen “tekeminen” ja tulostaminen on jo nyt kenen tahansa ulottuvilla. Siksi luvassa on yhä enenevää termien ja käsitteiden hämärtymistä ja sekaannusta taidegrafiikan alueelle.

Tekoäly muuttaa taidetta ja taiteilijoita

Alkuvuodesta Open AI yhtiön kehittämä tekoälyohjelma ChatGPT on hämmästyttänyt taidoillaan. Se kykenee kirjoittamaan korkeakoulutasoisia esseitä ja läpäisemään vaikeuksitta yliopistojen pääsykokeet. Tekoälyn kehitys on viimeisten kuukausien aikana ottanut isoja harppauksia eteenpäin. Kehitysloikan taustalla kahden tekoälyn tekemä yhteistyö. ChatGPT:ssä on tavallaan kaksi erillistä “aivopuoliskoa” tietoa tuottamassa. Luultavasti lähitulevaisuudessa tulemme näkemään useampien tekoälyjen tekemää yhteistyötä ja yhä vakuuttavampia tuloksia. 

Kun kehitys on näin hurjaa, tulee myös ongelmia. Ensimmäinen oikeusjuttu virheellisen tiedon tuottamisesta on jo nostettu Open AI yhtiötä vastaan. Tämä osoittaa tekoälyn heikon kohdan. Se on täysin riippuvainen siitä tiedosta ja materiaalista, jota järjestelmään syötetään ja netistä löytyy. Tekoälyllä ei ole moraalia, se ei kykene arvioimaan onko sen tuottama tieto absoluuttisesti totta. Tai sitä onko sen käyttämä tieto asenteellista tai ohjelmoijien maailmankuva kallellaan johonkin suuntaan. 

Iso kysymys on: kuka tässä valtaa käyttää? Kuka päättää mitä mistä aineksista  tekoälyn julistama totuus syntyy? Nyt valta on keskittymässä suurille tekoälyä kehittäville megaluokan yhtiöille, jotka  jakavat hyvin vähän tietoa tekoälytuotteidensa kehittelystä. 

Fakta kuitenkin on, että tekoäly tulee ryminällä eri elämänalueille. Erilaisista keinoälyohjelmista on tulossa yhä enenevästi arkea myös taiteen alueilla. Ensimmäiset keinoälyn kirjoittamat kirjat ovat jo saatavilla. Näissä kirjailija on käyttänyt apunaan tekoälyä. Kirjojen maailmassa ei pahemmin käydä keskustelua siitä kuka on “oikea kirjailija”, mutta ehkäpä joskus tulevaisuudessa saamme seurata kiistelyä siitä pääseekö läjän tekoälyavusteisesti kirjoja julkaissut kirjoittaja kirjailijaliiton jäseneksi vai ei.   

Aiemmin kirjoitin keinoälyä hyödyntävistä kuvaohjelmista, jotka tuottavat kuvia valtaisaa internetin kuvamassaa hyödyntäen. Kuvataiteessa tullaan näkemään rajankäyntiä taiteen ja ei-taiteen välillä. Tai aidon ja ei-aidon taiteen välillä. Kuvataiteessa taiteilijan statuksen merkitys tulee korostumaan. Kaikki se tekoälyn avulla, kokonaan tai osittain, aikaansaatu taide, on taidetta, jos prosessia ohjailee taiteilija. Eikä taiteilijan tarvitse edes ohjailla prosessia, kunhan hän vain löytää tekoälyn tekemän sattuman, jota haluaa taiteena esitellä. Hieman samaan tapaan kuin vahingossa otettu valokuva paljastuu taiteena käyttökelpoiseksi. Tai kuten rannalta löydetty aaltojen hioma puunkappale nostetaan jalustalle ja esitellään veistoksena.

Veikkaukseni on että tulevaisuuden taidekiista käydään siitä kuka saa esittää keinoälyn avulla tehtyjä tuotoksia oikeana taiteena ja kuka ei. Ainakin tässä vaiheessa kehityskulkua jakolinja on aika selvä. Taidetta tekevät taiteilijat ja kaikki muut jotain muuta. Ja tämä muu, oli se sitten kuinka hienoa tahansa, on jotain muuta; ei kuitenkaan taidetta. Mutta kuka on “oikea taiteilija” ja kuka ei. Tässäpä pähkinä purtavaksi. Tulevaisuudessa taiteilijaksi voi heittäytyä huomattavasti heppoisemmilla taidoilla kuin aiemmin.

Toinen mahdollinen kehityskulku on se, että taiteilijat jakaantuvat. Osa pitäytyy omilla käsillä tekemiseen, omaan osaamiseen ja omilla aivoilla ajatteluun. Ja osa hyppää keinoälyn ja uusimman tekniikan kelkkaan tekemään fantastico-taide-viihde-elämyksiä kulttuuriteollisuuden tarpeisiin. Kenties “oikeat taiteilijat” ovat tulevaisuudessa käsityöläisiä, jotka työskentelevät taidekentän marginaaleissa, kun päähuomion vievät erinäiset AI avusteiset viihdekuvataiteilijat ja elämystuottajat. Kenties. Aika näyttää.

Taidegrafiikan prässin telojen hoito

Aina välillä törmää kysymykseen taidegrafiikan prässin telojen hoidosta. Yleinen ongelma näyttää olevan ylemmän telan ruostuminen. Laitan tähän muutaman rivin tästä aiheesta.

Itselläni on tällä hetkellä kotimainen Hale Press M40. Aiemmin minulla oli niin ikään kotimainen Leppäsen tekemä M60, jota nykyisin valmistetaan Hale Pressin nimellä pienin parannuksin. Siitä luovuin koska isän jäljiltä käyttööni jäi Korson Rautavalun vanha ja todella painava prässi. Kevyemmästä Leppäsen koneesta oli helpompi luopua. Muutama vuosi sitten luovuin myös Korson prässistä, joka piti purkaa osiin, sillä muuten sitä ei olisi saanut ulos talosta. Ja hankin pienemmän M40 mallin.

Hale Pressin painotelat ovat terästä ja ne on tehty ainesputkesta, jonka seinämän paksuus on 14–30mm vaihdellen painokoneen mallin mukaan. Putkien päissä on laipat, joiden läpi kulkee yhtenäinen akseli. Koska teloja ei ole käsitelty ruostetta vastaan, ne ovat herkkiä ruostumaan.

Valmistaja suosittelee hoitoaineeksi Wurthin ruostumattoman teräksen hoitoainetta ja ruostetta estävää käsittelyä, jos prässi on kauan käyttämättä. Itse olen pyyhkinyt telat liuottimella vedostuksen jälkeen. Ja sipaissut öljyä pintaan kun grafiikan teko on jäänyt tauolle. Ja kun grafiikan teko taas alkaa, niin pyyhkäsen telat puhtaaksi. Jokaisen työpäivän päivän päätteeksi löysään puristuksen, otan huovat pois ja pyyhin telat. Tärkeää on ettei jätä kosteaa huopaa puristukseen telan alle.

Ajan kanssa näihin teloihin tulee väkisinkin pientä pintaruostetta ja värijälkiä. Niitä on aika vaikea välttää. Ne eivät sinänsä vaikuta vedostamisen laatuun. Vaikka käytössä olisi sellainen painokone, jossa telat olisi niklattu tai muuten käsitelty ruostetta vastaan tai tehty kokonaan ruostumattomasta teräksestä, niin teloja kannattaa aina hoitaa ja pitää ne mahdollisimman puhtaana. Puhtaat telat pitävät myös huovat puhtaina ja varmistavat osaltaan laadukkaan vedostuksen.

Tekoälytaide tulee – oletko valmis kortistoon?

Tekoäly on tullut kuvataiteen pariin. AI, Artificial Intelligence tekee kuvan muutamassa sekunnissa. Sen avulla kuka tahansa voi piirtää ja maalata (melkein mitä tahansa) muutaman sanallisen ohjeen avulla. Ainoa taito mitä vaaditaan on kirjoitustaito. Jos AI:n ehdottama versio ei kelpaa, voit pyytää siltä uuden tai kehitellä versiota kunnes se vastaa esteettisiä mieltymyksiäsi. Tekoäly ei väsy. Se jauhaa “taidetta” miljardien kuvien massasta. Se yhdistelee, venyttää, vanuttaa ja sulauttaa yhteen kaikkea mahdollista kyberavaruuden roinaa. Ja kuvaa syntyy. Ja myönnettäköön. Jotkut kuvista ovat ihan hienoja. Ja huomenna ne ovat vielä hienompia, sillä tekoäly kehittyy hurjaa vauhtia. Tämä on vasta alku. 

Luultavasti tulemme näkemään AI avusteisen kuvamateriaalin yhä enenevän invaasion kaikilla aloilla, jossa kuvaa käytetään. Kenties joillakin aloilla – kuten kirjojen ja lehtien kuvituksessa – työpaikat vähenevät radikaalisti, kun yksi AI-avusteinen kuvittaja tekee 20 tavallisen hommat. Jopa toritaide saattaa muuttua  AI toritaiteeksi, kun Kiinasta ei enää kannata tuoda konteissa käsityöläisten tehtailemia öljyvärimaalauksia, vaan kansalliseen makuun sovitettuja ja kehystettyjä AI tulosteita. Ja luultavasti kaikenlaisten desing-kankaiden ja tapetti-kuvioiden suunnittelijat katoavat kokonaan maan päältä, kun design on mahdollista kaikille. Ja kenties häviää muitakin ammattiryhmiä. Kenties koko maailman design muuttuu eräällä tapaa AI-MCDonald’s-meiningiksi, jossa kaikki on oudolla tapaa samankaltaista AI-Kitschiä.

Vaittäisin, että suurelle osalle taiteilijoista tekoälyn ryntäys, taidekentälle ja sen liepeille, tulee kuitenkin yllätyksenä, vaikka siitä on puhuttu. Vähän samaan tapaan kuin ensilumi autoilijalle. Arvelen että kuvataiteilijat tulevat jakautumaan. (Tämä jako on nähtävissä jo nyt.) Osasta tulee taide-elämysten tuottajia, AI:n ja uuden tekniikan ystäviä. Uuden teknologian avulla kun on mahdollista kehitellä yhä parempia digitaalisia ja muita taiteen satumaa-elämyksiä museoiden tarpeisiin. Ja kun elämykset paranevat, niin yleisö taputtaa. Väistämätöntä tässä on, että taide viihteellistyy. Mutta mitäpä siitä. Kulttuuriteollisuus pyörii kun äimisteltävää ja yleisöä  riittää. Ja raha liikkuu kaiken taustalla. Mielestäni tämä taiteen viihteellistyminen on jo nyt selvästi näkyvissä ja tekoäly tulee vain tehostamaan tätä kehitystä. Taiteen ihmemaa on jo nyt museoiden arkea. Ja tälle kehitykselle ei ole näkyvissä loppua.  

Mutta osa taiteilijoista tarrautuu vanhaan. He luottavat ihmiskäteen, omiin aisteihinsa ja väkertävät taidettaan perinteisiin taiteen keinoihin nojautuen. Luultavasti tämä joukko kutistuu ja riutuu, sillä tekoälyn tuottamat tulosteet ja ties mitkä ihanuudet valtaavat tilaa kaikkialla. Jos taide on aina ollut huono leiväntuoja, niin tulevaisuudessa se on sitä vielä enemmän – paitsi pienelle osalle, jotka ratsastavat AI:n harteilla tai säilyvät muuten vaan mielenkiintoisina kaikesta huolimatta. 

Luultavasti syntyy myös uusi robotti taiteilijoiden joukko, jotka maalaavat ihmistä jäljitellen käyttäen perinteisiä taiteen tekemisen välineitä. Ensimmäiset robottitaiteilijat ovat jo keskuudessamme ja ovat koko maailman tuntemia julkkiksia. Kenties koodauksesta tulee uusi taiteen laji ja robottien ja AI:n koodareista todellisia taiteilijoita kaiken taustalla – taiteilijoita jotka tekevät “taiteilijoita”. Ehkäpä robotti on taideteos, joka tekee taidetta? Kukapa tietää. Aika näyttää. 

Ehkä sitten kun AI taidemuoti laantuu, huomio kiinnittyy jälleen ihan tavallisiin ihmiskäden tekemiin piirroksiin. Sitä odotellessa meidän ei auta muu kuin katsella AI taidemuotia sen kaikissa muodoissaan. Itse aioin puuhastella kaikessa rauhassa ateljeessa omaan ajatteluuni luottaen.

Tuoreempi analyysi tekoälytaiteesta ja digitalisaation vaikutuksesta taiteeseen kirjoituksesta: Tekoälytaideskenaario.

Identiteetti on harhaa

Ihmisellä voi olla monta identiteettiä. Sama henkilö voi katsella maailmaa sukupuolen, kehon, iän, jonkin sairauden tai ammatin kautta; tai nähdä kohtaamansa vanhemmuuden, lapsena olemisen, kodin tai varallisuuden läpi; hän voi olla tietyn aikakauden, kansalaisuuden, paikkakuntalaisuuden, poliittisen ajattelun, aatteen tai uskonnon kannattaja jne. Maailma on monenkirjava paikka ja identiteettejä löytyy laidasta laitaan. Vähän niin kuin mummovainaa tuumasi aikoinaan: “kyl tähä maailmaan aina uutta mölyä mahtuu.”

Jotkut identiteetit muuttuvat. Lapsen identiteetti kasvaa aikuiseksi ja aikuinen rapistuu vanhaksi. Lihansyöjä voi muuttua kasvissyöjäksi ja autoilija pyöräilijäksi. Identiteettejä tulee ja menee, sitä mukaan kun maailma muuttuu. Analoginen on vaihtunut digitaaliseksi ja digitaalinen vaihtuu aikanaan joksikin muuksi.

Onneksi kaikki, mikä koskettaa identiteettiä jossain vaiheessa, ei muodostu isoksi kysymykseksi. Blondius katoaa hiukset värjäämällä, ja teininä nenänpäässä koettu mojova finni ei lopulta olekaan niin vakava asia kuin akuutissa vaiheessa luuli. Toki on niinkin, että jonkun “pikkujuttu” voi toiselle olla isompi asia ja päinvastoin. Se mitkä asiat kasvavat niin tärkeiksi, että ne muokkaavat identiteettiä, on varmaankin hyvin yksilöllistä.

Ilmeisesti vahvimmin ihmisen identiteettiin vaikuttavat sukupuoli, keho (esim. ihonväri) ja äidinkieli (kansalaisuus). Jos joku on kaksi metriä pitkä, sitä on aika vaikea muuksi muuttaa vaikka haluja olisi.

Sitten on identiteettejä jotka muuten vaan istuvat ihmisessä tiukasti, kuten vakaumukset tai jotkut ammatti-identiteetit. Taiteilijuus on kutsumusammatti ja siihen nivoutuva taiteilija-identiteetti on vahva. Näin olin tottunut ajattelemaan. Monet tekevät taidetta olosuhteista huolimatta satoi tai paistoi. Nyt kuitenkin korona-aika on tuonut säröjä tähän “idylliin” ja monet taiteilijat ovat jättäneet taiteilut ja vaihtaneet alaa. Näköjään taiteilijuus ei olekaan niin kiveen hakattu kohtalonomainen polku kuljettavaksi kuin aiemmin luulin. Ehkä taiteilijuus on lopulta vain “sosiaalinen konstruktio” niin kuin joku viisas voisi sanoa.

Uutisia kun katsoo, niin maailma näyttäytyy hyvin riitaisena paikkana, jossa erilaiset intressit kilpailevat keskenään. Ja jatkuvasti ilmaantuu yhä uusia ryhmittymiä ja ajatuksia vaatimaan elintilaa - ja monet näistä ihan oikeutetusti. Ei siinä mitään. Joskus kuitenkin tuntuu, että tämä kehityskulku kohti yhä eriytyvää yksilöllisyyttä on tuhon tie, loputtoman riitelyn ja minä-olen-oikeassa -ajattelun tie. Riitelevät yksilöt eivät muodosta hyvää joukkuetta.

Mitä jos yksilöllisten ja eri ihmisryhmiä erottavien identiteettien rinnalla rakentuisi myös yleisiä identiteettejä, jotka voisivat yhdistää ja tuoda erilaisia ihmisiä lähemmäs toisiaan. Mitä jos oltaisiin kaikki eläviä organismeja, kuten kaikki mikä maan päällä elää? Ja nähtäisiin maailma, luonto, eläimet ja toinen toisemme tästä vinkkelistä. Isoin ongelma, joka ihmiskuntaa kohtaa, on ekosysteemin tasapaino, joka on jo pahasti järkkynyt ja järkkyy vaan lisää kun ihmiskunnan eri ryhmittymät ja yksilöt kinaavat keskenään.

Se on lopulta ihan se ja sama mitä kukakin omasta mielestään on, jos maapallo tärvääntyy elinkelvottomaksi. Pelkään ettei kelpo kansalaisen identiteetti taida enää meitä pelastaa. Minän ajattelun sijaan pitäisi kiinnittää huomio meihin, etsiä minuuden sijaan - tai siinä rinnalla - MEheyttä.

Joo, myönnettäköön. Tämä oli hieman idealistista haaveilua. Sellaista ateljeen hiljaisuudesta noussutta puhinaa asiasta, jolle ei yksilö yksin mahda yhtään mitään.

The Lines of Creativity

What is creativity? What is creative drawing? How does creativity show itself in artwork, in etching? Can you see it just by looking at the print? These and other questions have troubled my mind lately. Etching and intaglio printmaking is quite technical, or even mechanical printmaking technique. Often when the first idea pops up, that seems to be the most inventive part of the work. So it seems. The latter part of the work is a series of practical methods, phases of work. You just follow the etching procedure, the same that has been available for centuries. 

Is there room, in this etching routine, for creativity. I think that you can’t be creative by hassling with the etching technique - or you can, but it is not wise to try to invent a new etching method every time you make a piece. Etching is a drawing done by line. Creativity is linked to the drawing process, which is often slow and arduous.

To draw on a plate covered with hard ground is so different from drawing on paper. On paper you can adumbrate, hesitate and proceed carefully and wipe off something easily. But when you draw on an etching plate there is no room for preliminary lines or sketching. Whatever you draw is there. Polishing some lines away is not such an easy task to do. It's so painstaking that it’s better to leave everything as it comes out after the acid bath.

There is a hint of uncertainty and unpredictability intertwined to the drawing process. And that’s maybe the place where creativity thrives. You must think that there are no mistakes, but challenges and drawing situations and problems you have to solve by drawing more lines on the plate. To make an etching is a creative journey you do with lines.

Blogi RSS