Aamu-tv:n Jälkidigissä keskusteltiin (19.4.23) tekoälyn tekemästä kuvasta, jolla valokuvaaja Boris Eldagsen voitti Sony World Photography Award -kilpailun. Jälkidigin panelistit (Lassi Kurkijärvi, Anni Lintula ja Jani Halme) hämmästelivät tekoälyn kykyä tehdä aidon näköisiä valokuvia. Samalla he sotkivat mukaan maalaustaiteen. Tässä mielestäni panelisteilla menivät kuitenkin puurot ja vellit sekaisin. Nimittäin, maalaustaide, kuten muukin ihmisen käsin tekemä taide ei ole ensisijaisesti digitaalisessa muodossa oleva kuvatiedosto, vaan fyysinen objekti, taide-esine, artefakti.
Se on varmasti totta, että tekoäly tulee sotkemaan valokuvien ja valokuvaajien maailman varsin perusteellisesti. Parin vuosikymmenen aikana valokuva on siirtynyt negatiiveistä ja pimiöistä digitaalisuuden pariin. Nyt kun valokuvalla ja tekoälyllä on sama viitekehys – digitaalisuus – niin ne kietoutuvat toisiinsa yhä enenevästi. Jatkossa tekoälykuvia voi olla yhä vaikeampaa – jopa mahdotonta – erottaa ihmisen ottamista kuvista.
Mutta tavanomainen maalaustaide ei ole lähtökohtaisesti digitaalisuutta, vaan maalaus elää esineenä fyysisessä maailmassa. En usko tekoälyn murtautuvan taiteentekemisen fyysiseen todellisuuteen esimerkiksi robotti-taiteilijoiden avulla, muuten kuin kokeiluluontoisena kuriositeettina. Tämä on aivan liian kallista lystiä. Ainoa järkevä reitti tekoälylle fyysisten esineiden maailmaan on tuloste. Ja on vaikea nähdä miten tuloste voisi päihittää alkuperäisen maalauksen, vaikka tulosteissa kuinka jäljiteltäisiin maalauskankaan kuvioita.
Luultavaa on että tulevaisuudessa erilaiset tulostustekniikat tulevat kehittymään entistä monipuolisemmiksi ja tulostamisen avulla tehdään yhä vaikuttavampaa “taidetta”. Ja voi olla että perinteisin menetelmin käsin taidettaan tekevät taiteilijat vähenevät, kun yleisö laittaa enemmän tulosteita seinilleen ja museot keskittyvät elämysten tuottamiseen. Elämys-taide-meiningissä tekoäly ja tietokoneavusteisuus erilaisine digitaalisine projisointeineen on varmasti jatkossakin yhä vahvemmin mukana.
On syytä varautua tekoälyn vaikutuksiin kaikilla taiteen alueilla. Reitti jota kautta tekoäly tunkeutuu taidegrafiikan pariin liittyy digitaaliseen painotekniikkaan, jossa mikä tahansa sähköisessä muodossa oleva kuva voidaan tulostaa monipuolisesti melkeinpä mille tahansa pinnalle. Kirjoitin tästä hieman jo aiemmin. Tavanomaisen taidegrafiikan seassa liikkuu digitaalivedoksia, digital print. Useimmiten näissä on kyse tulosteesta, joka on mustesuihkutettu tavanomaiselle taidegrafiikan paperille ja merkattu kuten muukin grafiikka. Joskus näistä käytetään nimitystä pigmenttivedos, mikä on hämäävää, koska kyseessä on mustesuihkutuloste.
Tavanomaisen taidegrafiikan ytimessä on painolaatta, jonka taiteilija piirtää, kaivertaa tai muuten työstää. Vedossarjan vedokset otetaan tältä painolaatalta painoprässin avulla. Taidegraafikon ammattitaito liittyy laatan valmistamiseen ja vedostusprosessiin. Digitaalivedosten avulla on mahdollista ohittaa tämä, kun kuva voidaan tehdä ääritapauksessa tekoälylle juttemalla ja tulostamalla. Digitaalisuuden myötä, ja varsinkin nyt tekoälyn voimakkaan kehittymisen aikana, kuka tahansa voi esiintyä taidegrafiikan tekijänä. Ja taideyleisö tulee olemaan tässä yhä enemmän ymmällä. Miten erottaa aito väärästä, kun molemmat on tehty samanlaiselle paperille? Aina silloin oltava tarkkana kun teoksen kerrotaan olevan digitaalivedos, digital print, pigmenttivedos tai vaikkapa sekatekniikka, mikä voi olla keino häivyttää kuvan tekemiseen liittyvää digitaalisuutta, tulostusta ja tietokoneen käyttöä. Yleensä jos taidegrafiikan teoksessa on käytetty useita tekniikoita, ne tulisi kertoa avoimesti. Tulosteet eivät ole originaalia taidegrafiikkaa vaan markkinagrafiikkaa, jonka todellista luonnetta peitellään hämäävillä termeillä. Tässä on se alue, jossa taidegrafiikan piirissä ns. paskapuhe kukoistaa.
