Ihmisellä voi olla monta identiteettiä. Sama henkilö voi katsella maailmaa sukupuolen, kehon, iän, jonkin sairauden tai ammatin kautta; tai nähdä kohtaamansa vanhemmuuden, lapsena olemisen, kodin tai varallisuuden läpi; hän voi olla tietyn aikakauden, kansalaisuuden, paikkakuntalaisuuden, poliittisen ajattelun, aatteen tai uskonnon kannattaja jne. Maailma on monenkirjava paikka ja identiteettejä löytyy laidasta laitaan. Vähän niin kuin mummovainaa tuumasi aikoinaan: “kyl tähä maailmaan aina uutta mölyä mahtuu.”
Jotkut identiteetit muuttuvat. Lapsen identiteetti kasvaa aikuiseksi ja aikuinen rapistuu vanhaksi. Lihansyöjä voi muuttua kasvissyöjäksi ja autoilija pyöräilijäksi. Identiteettejä tulee ja menee, sitä mukaan kun maailma muuttuu. Analoginen on vaihtunut digitaaliseksi ja digitaalinen vaihtuu aikanaan joksikin muuksi.
Onneksi kaikki, mikä koskettaa identiteettiä jossain vaiheessa, ei muodostu isoksi kysymykseksi. Blondius katoaa hiukset värjäämällä, ja teininä nenänpäässä koettu mojova finni ei lopulta olekaan niin vakava asia kuin akuutissa vaiheessa luuli. Toki on niinkin, että jonkun “pikkujuttu” voi toiselle olla isompi asia ja päinvastoin. Se mitkä asiat kasvavat niin tärkeiksi, että ne muokkaavat identiteettiä, on varmaankin hyvin yksilöllistä.
Ilmeisesti vahvimmin ihmisen identiteettiin vaikuttavat sukupuoli, keho (esim. ihonväri) ja äidinkieli (kansalaisuus). Jos joku on kaksi metriä pitkä, sitä on aika vaikea muuksi muuttaa vaikka haluja olisi.
Sitten on identiteettejä jotka muuten vaan istuvat ihmisessä tiukasti, kuten vakaumukset tai jotkut ammatti-identiteetit. Taiteilijuus on kutsumusammatti ja siihen nivoutuva taiteilija-identiteetti on vahva. Näin olin tottunut ajattelemaan. Monet tekevät taidetta olosuhteista huolimatta satoi tai paistoi. Nyt kuitenkin korona-aika on tuonut säröjä tähän “idylliin” ja monet taiteilijat ovat jättäneet taiteilut ja vaihtaneet alaa. Näköjään taiteilijuus ei olekaan niin kiveen hakattu kohtalonomainen polku kuljettavaksi kuin aiemmin luulin. Ehkä taiteilijuus on lopulta vain “sosiaalinen konstruktio” niin kuin joku viisas voisi sanoa.
Uutisia kun katsoo, niin maailma näyttäytyy hyvin riitaisena paikkana, jossa erilaiset intressit kilpailevat keskenään. Ja jatkuvasti ilmaantuu yhä uusia ryhmittymiä ja ajatuksia vaatimaan elintilaa - ja monet näistä ihan oikeutetusti. Ei siinä mitään. Joskus kuitenkin tuntuu, että tämä kehityskulku kohti yhä eriytyvää yksilöllisyyttä on tuhon tie, loputtoman riitelyn ja minä-olen-oikeassa -ajattelun tie. Riitelevät yksilöt eivät muodosta hyvää joukkuetta.
Mitä jos yksilöllisten ja eri ihmisryhmiä erottavien identiteettien rinnalla rakentuisi myös yleisiä identiteettejä, jotka voisivat yhdistää ja tuoda erilaisia ihmisiä lähemmäs toisiaan. Mitä jos oltaisiin kaikki eläviä organismeja, kuten kaikki mikä maan päällä elää? Ja nähtäisiin maailma, luonto, eläimet ja toinen toisemme tästä vinkkelistä. Isoin ongelma, joka ihmiskuntaa kohtaa, on ekosysteemin tasapaino, joka on jo pahasti järkkynyt ja järkkyy vaan lisää kun ihmiskunnan eri ryhmittymät ja yksilöt kinaavat keskenään.
Se on lopulta ihan se ja sama mitä kukakin omasta mielestään on, jos maapallo tärvääntyy elinkelvottomaksi. Pelkään ettei kelpo kansalaisen identiteetti taida enää meitä pelastaa. Minän ajattelun sijaan pitäisi kiinnittää huomio meihin, etsiä minuuden sijaan - tai siinä rinnalla - MEheyttä.
Joo, myönnettäköön. Tämä oli hieman idealistista haaveilua. Sellaista ateljeen hiljaisuudesta noussutta puhinaa asiasta, jolle ei yksilö yksin mahda yhtään mitään.
