Tekoälystä, taiteesta ja paskapuheesta

Aamu-tv:n Jälkidigissä keskusteltiin (19.4.23) tekoälyn tekemästä kuvasta, jolla valokuvaaja Boris Eldagsen voitti Sony World Photography Award -kilpailun. Jälkidigin panelistit (Lassi Kurkijärvi, Anni Lintula ja Jani Halme) hämmästelivät tekoälyn kykyä tehdä aidon näköisiä valokuvia. Samalla he sotkivat mukaan maalaustaiteen. Tässä mielestäni panelisteilla menivät kuitenkin puurot ja vellit sekaisin. Nimittäin, maalaustaide, kuten muukin ihmisen käsin tekemä taide ei ole ensisijaisesti digitaalisessa muodossa oleva kuvatiedosto, vaan fyysinen objekti, taide-esine, artefakti.

Se on varmasti totta, että tekoäly tulee sotkemaan valokuvien ja valokuvaajien maailman varsin perusteellisesti. Parin vuosikymmenen aikana valokuva on siirtynyt  negatiiveistä ja pimiöistä digitaalisuuden pariin. Nyt kun valokuvalla ja tekoälyllä on sama viitekehys – digitaalisuus – niin ne kietoutuvat toisiinsa yhä enenevästi. Jatkossa tekoälykuvia voi olla yhä vaikeampaa – jopa mahdotonta – erottaa ihmisen ottamista kuvista.

Mutta tavanomainen maalaustaide ei ole lähtökohtaisesti digitaalisuutta, vaan maalaus elää esineenä fyysisessä maailmassa. En usko tekoälyn murtautuvan taiteentekemisen fyysiseen todellisuuteen esimerkiksi robotti-taiteilijoiden avulla, muuten kuin kokeiluluontoisena kuriositeettina. Tämä on aivan liian kallista lystiä. Ainoa järkevä reitti tekoälylle fyysisten esineiden maailmaan on tuloste. Ja on vaikea nähdä miten tuloste voisi päihittää alkuperäisen maalauksen, vaikka tulosteissa kuinka jäljiteltäisiin maalauskankaan kuvioita. 

Luultavaa on että tulevaisuudessa erilaiset tulostustekniikat tulevat kehittymään entistä monipuolisemmiksi ja tulostamisen avulla tehdään yhä vaikuttavampaa “taidetta”. Ja voi olla että perinteisin menetelmin käsin taidettaan tekevät taiteilijat vähenevät, kun yleisö laittaa enemmän tulosteita seinilleen ja museot keskittyvät elämysten tuottamiseen. Elämys-taide-meiningissä tekoäly ja tietokoneavusteisuus erilaisine digitaalisine projisointeineen on varmasti jatkossakin yhä vahvemmin mukana.

On syytä varautua tekoälyn vaikutuksiin kaikilla taiteen alueilla. Reitti jota kautta tekoäly tunkeutuu taidegrafiikan pariin liittyy digitaaliseen painotekniikkaan, jossa mikä tahansa sähköisessä muodossa oleva kuva voidaan tulostaa monipuolisesti melkeinpä mille tahansa pinnalle. Kirjoitin tästä hieman jo aiemmin.  Tavanomaisen taidegrafiikan seassa liikkuu digitaalivedoksia, digital print. Useimmiten näissä on kyse tulosteesta, joka on mustesuihkutettu tavanomaiselle taidegrafiikan paperille ja merkattu kuten muukin grafiikka. Joskus näistä käytetään nimitystä pigmenttivedos, mikä on hämäävää, koska kyseessä on mustesuihkutuloste.

Tavanomaisen taidegrafiikan ytimessä on painolaatta, jonka taiteilija piirtää, kaivertaa tai muuten työstää. Vedossarjan vedokset otetaan tältä painolaatalta painoprässin avulla. Taidegraafikon ammattitaito liittyy laatan valmistamiseen ja vedostusprosessiin. Digitaalivedosten avulla on mahdollista ohittaa tämä, kun kuva voidaan tehdä ääritapauksessa tekoälylle juttemalla ja tulostamalla. Digitaalisuuden myötä, ja varsinkin nyt tekoälyn voimakkaan kehittymisen aikana, kuka tahansa voi esiintyä taidegrafiikan tekijänä. Ja taideyleisö tulee olemaan tässä yhä enemmän ymmällä. Miten erottaa aito väärästä, kun molemmat on tehty samanlaiselle paperille? Aina silloin oltava tarkkana kun teoksen kerrotaan olevan digitaalivedos, digital print, pigmenttivedos tai vaikkapa sekatekniikka, mikä voi olla keino häivyttää kuvan tekemiseen liittyvää digitaalisuutta, tulostusta ja tietokoneen käyttöä. Yleensä jos taidegrafiikan teoksessa on käytetty useita tekniikoita, ne tulisi  kertoa avoimesti. Tulosteet eivät ole originaalia taidegrafiikkaa vaan markkinagrafiikkaa, jonka todellista luonnetta peitellään hämäävillä termeillä. Tässä on se alue, jossa taidegrafiikan piirissä ns. paskapuhe kukoistaa.

Digitaalivedos – taidetta vai markkinagrafiikkaa?

Välillä törmää taidegrafiikan vedoksiin, joiden tekniikaksi on ilmoitettu digitaalivedos, digital print. Kyse on tulostustekniikoista, joiden avulla sähköisessä (digitaalisessa) muodossa oleva kuva painetaan (tulostetaan) jollekin pinnalle. Digitaalinen painotekniikka on parin vuosikymmen aikana kehittynyt isoin harppauksin, niin että kuvia voidaan tulostaa hyvin erilaisille pinnoille: lasille, muoville, metallille, kankaalle, paperille, kartongille jne. ja myös eri muotoisille pinnoille. Kun tulostamista sovelletaan taidegrafiikassa, niin grafiikan vedos tulostetaan vastaavalle taidegrafiikan painopaperille kuten grafiikassa muutenkin käytetään. Yleisin menetelmä on mustesuihkutulostus (pigmenttivedos).

Suhtaudun digitaalivedoksiin suurella varauksella. Taidegrafiikan ytimessä on fyysinen painolaatta, jonka taiteilija valmistaa ja josta vedokset otetaan käsityönä mekaanisen painoprässin avulla. Laatan valmistus edellyttää käsityötaitoa, piirustustaitoa ja vedosten ottaminen (vedostaminen) on oma taitolajinsa ja se on aivan oleellinen osa taidegrafiikan tekoa. Teos syntyy vedostamisen kautta. Grafiikka tulee kreikan sanasta grafein, joka tarkoittaa piirtämistä, kaivertamista ja kirjoittamista. Taidegrafiikka on piirrostaidetta. Siinä liikutaan piirtämisen ja viivojen maailmassa. Tämä on taidegrafiikan ydin.

Kun sähköisessä muodossa olevia kuvia käsitellään tietokoneella ja tulostetaan ne tulostimella, niin kyse ei ole originaalista taidegrafiikasta, vaan jonkinlaisesta markkinagrafiikasta. Tietokoneeseen, kuvankäsittelyohjelmiin – ja jatkossa yhä enemmän myös tekoälyyn – nojaava työskentely ei edellytä taidegrafiikan tekoon liittyvää käsityö-tieto-taitoa, vaan lähes kuka tahansa asiasta kiinnostunut kykenee tulosteen tulostamaan. Toivon että taitelija pysyy taiteilijana eikä muutu tässä kehityksessä editoijaksi.

Toki tästä on myös myönteisempiä mielipiteitä. Itse kuitenkin pidän kiinni käsityöstä ja omasta piirrostaidostani enkä aio ulkoistaa näitä tietokone applikaatioille. Digitaalisuus ja erilaiset tulosteet ovat väylä, jota pitkin tekoäly valuu taidekentälle. Myös tästä syystä pidän huolta, että oma taiteeni erottautuu jatkossakin ihmiskäden tekemäksi. No, saatan olla tässä hieman luddiitti. Mutta joka tapauksessa aion jatkaa tekoälyvapaan taiteen tekemistä ateljeeni hiljaisuudessa niin kuin ennenkin.

Tarkemmin digitalisaation vaikutuksesta taiteeseen tässä kirjoituksessa.

Tekoäly tekee taiteesta tulostetta

Reitti, jota pitkin tekoäly, AI, tunkeutuu kuvataiteen alueelle löytyy digitaalisen painamisen ja tulostuksen parista. Digitaaliset painotekniikat ovat tietokoneen myötä tulleet jäädäkseen. Ne ovat tulleet mukaan myös taidegrafiikan tekoon.

Välillä taidegrafiikassa törmää tekniikoihin kuten pigmenttivedos tai digitaalivedos, digital print. Mielestäni ”vedos” on tässä yhteydessä hämäävä termi, sillä kyse on tulosteista. Pigmenttivedos on itseasiassa mustesuihkutuloste. Näissä taiteilija ei valmista fyysistä painolaattaa vaan tietokoneella sähköisessä muodossa olevan kuvan, josta teos tulostetaan. Kuva voi olla mikä tahansa kuva, jota tietokoneella muokataan tulostettavaan muotoon. Ja kuva voidaan tulostaa hyvin monenlaisille pinnoille: kankaalle, paperille, muoville, metallille, nahalle, betonille, lasille, puulle jne. Tulosteet ovat keinoälylle luonteva reitti tunkeutua fyysisten taideobjektien pariin. Jatkossa tulemme näkemään myös tekoälyn avulla tehtyjä tulosteita, joita kutsutaan digitaalivedoksiksi.

Itse en kannata tulosteita taidegrafiikassa vaikka ne olisi kuinka nätisti mustesuihkutettu taidegrafiikan tavanomaiselle paperille; tai tehty omiin tai koneen aivoihin tukeutuen. Tässä suhteessa olen ”vanhan liiton” graafikoita, joille taidegrafiikan ytimessä on fyysinen painolaatta, jota taidegraafikko itse omin käsin ja oman osaamisensa varassa piirtää ja työstää. Ja laatan vedostus tapahtuu mekaanisen painoprässin avulla. Sen hoitaa taiteilija itse tai vedostaja – ei tulostin.

Takavuosina puhuttiin originaalivedoksista originaaligrafiikasta, kun kyse oli käsityönä laatan avulla painetusta vedoksesta. Nykyisin tuo termi on hukkunut uusien harhaanjohtavien nimikkeiden sekaan tai painunut jonnekin taustalle. Ajattelen, että tulosteet pitäisi erottaa originaaligrafiikasta omaksi kategoriakseen. Puhua selkeästi tulosteista eikä sotkea näitä taidegrafiikan käsityönä painettuihin vedoksiin.

Kun keinoäly valtaa alaa, niin kaikenlaisten tulosteiden määrä varmuudella lisääntyy. Ja monet taiteilijat hyödyntävät uusia kuva-ohjelmia ja hakevat leivän jatketta tulosteiden avulla. Taideyleisön voi olla tulevaisuudessa yhä hankalampaa ymmärtää mitä taidegrafiikka ylipäätään on tai onko kyse taiteilijan vai tekoälyn tekemästä kuvasta.

Tulosteet liikuttavat kuvataidetta taideteollisuuden ja desingin suuntaan. Digitaalisessa muodossa olevaa kuvaa voidaan tulostaa tai painaa täsmälleen samanlaisena loputtomasti tai varioida kuvaa erilaisille pinnoille. Tavanomainen taidegrafiikan painolaatta ei tähän taivu.

Toki tulosteena toteutettu teos voi hyvinkin olla taidetta. Esimerkiksi valokuvataiteen teokset ovat usein erinäisiä tulosteita. Tulosteilla on siis oma paikkansa taidekentällä. Mutta niitä ei pidä sotkea originaaliin taidegrafiikkaan, jota tekee taiteilija, jolla on asiaan liittyvät välineet ja työtila.

Tietokoneavusteisen- ja tekoälytaiteen “tekeminen” ja tulostaminen on jo nyt kenen tahansa ulottuvilla. Siksi luvassa on yhä enenevää termien ja käsitteiden hämärtymistä ja sekaannusta taidegrafiikan alueelle.

Taidegrafiikan teko on junailua

Taidegrafiikka on taiteen lajeista kaikkein teknisin. Toki monimutkaisia tekotapoja on muuallakin, mutta noin yleisesti ottaen taidegrafiikan tekoon liittyy paljon työvaiheita, jotka on hallittava. On laatan valmistamista ja pohjustamista. On kuvan siirtämistä, piirtämistä ja syövyttämistä laatalle. On hallittava hapot, paperit, painovärien muokkaukset ja vedostamisen käytännöt. Aivan yksinkertaisen teoksen valmiiksi tekeminen saattaa edellyttää jopa kymmeniä erilaisia työvaiheita.  

Siksi grafiikan tekoon kuuluvat erilaiset testit, joiden avulla otetaan tuntumaa johonkin tekniseen yksityiskohtaan. Kuten oheisessa kuvassa olen testannut tiettyä pohjustusainetta (pehmeä pohja) ja sen toimivuutta struktuurien syövyttämisessä. Kuparilevyn joutopaloille tehdyt tämänkaltaiset kokeilut ovat osa taidegraafikon työtä. Jatkuvasti näitä ei tarvitse tehdä, mutta aina kun hakee tekemiseen jotain uutta, asiaa on syytä hieman kokeilla. Ei ole järkevää yks kaks yllättäen tuoda prosessiin jotain jonka toimivuudesta ei varmuudella tiedä, ei ainakaan työskentelyn loppupuolella. Muuten voi käydä, että kaikki jo nähty vaiva mene hukkaan yllättävän kokeilun myötä.

Tässä mielessä taidegfafiikka ei ole kaikkein spontaanein taiteen laji. Inspiraatiot on hyvä ottaa ideointi vaiheessa, eikä yrittää kääntää liikkuvaa junaa mielijohteesta liian jyrkästi, jottei suista koko prosessia raiteilta. Kokeilut ja testit ovat usein hyvinkin luovia ja omituisia. Ja niin pitääkin olla. Samoin teosten ideointivaihe voi olla leikkisän villi ja vapaa. Mutta itse painolaatan valmistuksen prosessi on tekninen ja hyväksi havaittuihin rutiineihin kangistunut. Ja näin pitääkin olla. Tätä on taidegrafiikan teko - ainakin itselläni.

Blogi RSS

Vedosten merkinnät

Sivu Vedosten merkinnät on yksi kotisivujeni luetuimpia. Päivitin sitä hieman lisää. Lisäsin esimerkiksi eri variaatioita AP, A/P, A.P. taiteilijasarjan englantilaiseen Artist’s Proof merkintään ja otin mukaan harvemmin nähtyjä merkkauksia ja myös joitakin vanhempaan grafiikkaan liittyviä kirjanyhdistelmiä. Ja paljon muutakin. Kokonaisuus näyttää nyt melko kattavalta ja aina tarvittaessa täydennän sivua lisää.

Minulle saa laittaa sähköpostilla kysymyksiä (kuvan kanssa) poikkeavista tai oudoista grafiikan merkinnöistä uudemman 1900–2000-luvulla tehdyn taidegrafiikan osalta, niinkuin moni on vuosien varrella tehnytkin. Vanhemman grafiikan monenkirjavista kirjainyhdistelmistä tietävät parhaiten museot ja huutokaupat. Laitan mielenkiintoisimman merkinnät ja tulkintani sivulle näkyviin. Sivulla oleva AV/KV oudosti merkatun vedoksen kuva on esimerkki tästä.

Sivua saa vapaasta jakaa ja mainostaa. On hyvä vain kun erilaista tietoa taidegrafiikasta leviää. Monelle taidegrafiikka taiteen alana hieman vieraampi ja joillekin täysi mysteeri.

Blogi RSS

Paras ja kaunein syväpainopaperi

Eri grafiikan lajeille on omat kuhunkin tekniikkaan sopivat painopaperinsa. Oma paperimakuni on melko urautunut. Matkan varrella olen kyllä kokeillut monenlaisia laatuja ja eri maiden valmistajien tuotteita, mutta aina vaan palaan saksalaisen 1500-luvulla perustetun Hahnemülen 300g luonnonvalkoiseen pehmeään ja PH-neutraaliin syväpainopaperiin, joka toistaa hyvin laatan hennotkin viivat. Toisin haittana tässä on myös epäpuhtauksien toistumiset, mikä on välillä pieni riesa vedostettaessa. (Jos arvostaa paperin puhdasta valkoista, kannattaa valita jokin toinen paperivaihtoehto.)

Se on valintani myös siksi, että isän jäljiltä minulle jäi sitä runsas läjä. Kun isän isommat laatat olivat usein juuri tietyn kokoisia, joutui hän leikkaamaan paperista reilun suikaleen pois. Nämä suikaleet hän laittoi talteen ja vuosikymmenten saatossa suikalepaketteja kertyi nurkkiin ja varastohyllyjen ylisille. Sieltä ne ovat sitten päätyneet minulle. Luultavasti en muutamaan vuosikymmeneen joudu ostamaan painopaperia, jos pitäydyn pienikokoisissa töissä.

Kun vedostan, ovat kostutetut paperit prässin lähellä olevan laatikoston päällä muoviin käärittynä lasilevyn alla. Tapanani on pitää lähistöllä sumutinpulloa (jos kosteutta tarvitaan lisää) sekä paperilappuja ja veistä, joilla varmistan puhtaat nurkat kun tartun paperiin etsausvärin tahraamin sormin. Lähistöllä on myös imupaperia tai puhdasta froteeta, joiden avulla poistan paperista liian veden, jos siihen on tarvetta. Vedostuksen aikana pidän lasin pois ja paperinipun paljaana. Kun pidän tauon, käärin paperit takaisin muoviin ja laitan ne lasin alle odottamaan homman jatkumista.

Kysymys siitä mikä paperilaatu olisi paras ja kaunein, on kovin vaikeasti ratkaistavissa. Asiahan on henkilökohtaisesta mausta riippuvainen, se mikä yhden mielestä on hyvää, ei kelpaa toiselle. (Harald Sallberg)

Blogi RSS

Kotikutoisia metalligrafiikan välineitä

Taidegrafiikan tekeminen on usein melko monivaiheista ja laatan piirtäminen tai muu työstäminen voi olla hyvin työlästä. Siksi graafikot käyttävät – tai ainakin itse käytän kotikutoisilla ratkaisuja eri työvaiheita helpottamaan. Ensimmäisessä kuvassa on riviin vierekkäin juotettuja neuloja, neulalevyjä, joiden avulla on nopeampi rakentaa (varsinkin isoon painolaattaan) ristiin rastiin kulkevien viivastojen avulla mustaa pintaa. Yhdellä piikillä mustan pinnan kasaaminen vaatii kärsivällisyyttä ja vie aikaa.

Yhden piikin käyttö on kuitenkin usein palkitsevaa, jos vain jaksaa uurastaa erisuuntaisten viivastojen parissa kunnes musta on riittävän mustaa. Mielestäni neulalevyn käytön on oltava harkittua, sillä täsmälleen samansuuntaiset runsaat viivat voivat vaikuttaa hieman mekaanisilta ja työ menettää sen myötä elävyyttään.

Toisessa kuvassa on taiteilijan mallinuken jalustasta ja sen piikistä väännetty teline tamponia varten. Tamponi (tampooni) on tattimainen työkalu, hierrin, jota käytän lähinnä pohjustuksen tekemiseen. Telineen tein vain siksi että muuten tamponia oli vaikea saada sopivasti roikkumaan lämpölevyn lähelle. Myös tamponit teen aina itse säämiskästä, jonka alla on pala vanhaa painoprässin huopaa ja pehmikkeitä.

Blogi RSS

Rautakloridin lämmitystä

Käytän grafiikan kuparisten painolaattojen syövyttämiseen rautakloridia. Tila jossa syövyttäminen  tapahtuu on kellarissa, joka on tavanomaista viileämpi näin talviaikaan. Kun lämpötila laskee 16–17 asteeseen, hapon teho katoaa. Happo ”puree” laattaa parhaiten kun lämpötila on selvästi yli 20 astetta. Tämä on ollut minulle ongelma talvella, jota olen ratkonut lämmittämällä happoa lämpölevyllä tai pitämällä hapon säilytyspulloa lämpimässä paikassa.

Nykyinen ratkaisuni on kuitenkin parempi. Olen sijoittanut pienen sähköpatterin suoraan happoaltaan alle hyllylle. Patteri on aavistuksen liian korkea, mutta rautalangalle kallelleen viritettynä se pitää hapon tasaisesti sopivassa lämpötilassa. 

Kannellisen ison happoaltaan sisällä minulla on pienempi allas, jonka käyttö on mielekkäämpää pienien laattojen kanssa. Sen vieressä on vesiallas, jonne plumpsautan syövytetyt laatat ”esipesuun”. Tällä vältän sotkut lavuaarissa. Rautakloridi on myrkytöntä ja sopii hyvin kodin yhteydessä oleviin ateljeetiloihin. Siksi se on paras happo minulle. Se on kuitenkin harmillisen sotkevaa ainetta. Jos jonnekin pisaroita lentää niin siinä ne sitten ovat. Vesialtaan käyttö on minulla työskentelyn kautta muodostunut tapa. jolla torjun tuota harmia.  

Blogi RSS

Metalligrafiikan painoprässin huovat

Välillä törmään kysymykseen taidegrafiikan painokoneen, prässin huovista. Siihen, pitäisikö niitä olla useampia vai riittääkö vain yksi huopa? Huopaan liittyviä käytäntöjä on ilmeisen monia ja taidegraafikoilla on omat mieltymyksensä.

Vedostamisen perinne, joka välittyy alan kirjallisuudessa, on tässä kuitenkin yksiselitteinen. Syväpainoa kun vedostetaan, prässissä on useampia eripaksuisia ja laatuisia huopia. Eichenbergin[1] The Art of the Print opuksessa puhutaan taidegraafikoiden vaihtelevista mieltymyksistä 3-5 huopakerroksen välillä. Tämä kirjan mukaan peruskäytäntö on latoa huovat niin, että tihein ohut 1/16 tuumainen jää alimmaksi laattaa vasten ja huokoisemmat tulevat 1/8 ja 1/4 päälle. Yhdistelmiä vaihdellaan hieman eri tekniikoiden ja painopaperien mukaan.

Tuulikki Pietilän[2] mukaan huopia ”on oltava vähintään 2-3, mielellään useampia.” Lähimmäksi levyä Pietilä sijoittaa ohuen ja joustavan ”hiushuovan”. Pietilä on ilmeisesti omaksunut kantansa Taidegrafiikan menettelytapoja kirjasta,[3] jossa suositellaan yhtä paksumpaa ja kolmea neljää erivahvuista ohutta ”joutsenennahkaa”.

Tässä on ilmeisesti kaksi koulukuntaa, sillä suomalaisen taidegrafiikan kehittäjän Aukusti Tuhkan kirjassa[4] puhutaan vain ”painohuovasta”. Myös kirjan painamisen kaaviokuvassa on selkeästi yksi huopa. Ilmeisesti Tuhkan ateljeessa myös vedostettiin yhdellä huovalla, sillä isäni, joka työskenteli Tuhkan pajassa ja oli myös Tuhkan kirjassa vedostuksen mannekiinina, käytti yhtä huopaa viivasyövytysten vedostuksessa. Viime vaiheessa huopa oli aika paksu, lähes 10mm, mikä aiheutti Korson valuraudan prässin liukulaakereille ongelmia, koska paksu huopa vaati kovan puristuksen.

Itse en ole pitänyt yhdestä paksusta huovasta. Oma huopamakuni on Tuula Lehtisen Metalligrafiikka kirjan mukainen[5], jossa levyä lähinnä on 2mm tiivis huopa ja päällä 3mm pehmeämpi. Ehkä tämä on hyvä keskitie yhden ja kolmesta viiteen välillä. Ainakin etsausten kanssa tämä toimii hyvin.

Kirjallisuudesta ei löydy tietoa miksi huopia on ryhdytty käyttämään kerroksina. Mihin kerroksellinen huopakäytäntö perustuu?

[1] Eichenberg, F. 1976. The Art of the Print. Masterpieces – History – Techniques. 3rd edition. New York, USA: Harry N. Abrams, Inc., Publishers. 300-301 s.

[2] Pietilä, T. 1978. Metalligrafiikka. Jyväskylä: Luova Grafiikka ry. 108 s.

[3] Sallberg, H. 1937. Taidegrafiikan menettelytapoja. Suom. Erkki Kulovesi. Helsinki: Suomen Graafilliset taiteilijat ry. 57 s.

[4] Tuhka, A. 1957. Taidegrafiikka. Porvoo, Helsinki: WSOY. 38, 47 s.

[5] Lehtinen, T. 1992. Metalligrafiikka. Helsinki ja Jyväskylä: Kustannusosakeyhtiö Taide ja Luova Grafiikka ry. 102 s.

Blogi RSS

Grafiikan prässi

Niin kuin auringon ilmestyminen talven pimeyden jälkeen saa mielen hymyilemään, niin myös hartaasti odotetun uuden etsausprässin saapuminen piristi päivää. Hyvin se oli pakattu.

Ensimmäinen prässini oli Leppäsen tekemä. Sen myin kun isän jäljiltä minulle jäi myös Korson valurautainen malli, joka oli hankalan sijoituspaikkansa takia helpompi pitää. Jokin aika sitten päätin kuitenkin luopua myös siitä, sen epäkäytännöllisyyden, raskaan rakenteen ja edessä olevien korjausten takia.

Uusi prässi on näppärän oloinen pyörillä olevalla jalustalla liikuteltava Halepress, joka on jatkanut Leppäsen prässien valmistamista. Telan leveys 40 cm mikä varmaan riittää minulle, kun suuri osa grafiikastani on pienikokoista. Mietin aika kauan jatkanko 60 cm telan leveydellä, kuten aiemmissa prässeissä. Pienempi koko ja helppo liikuteltavuus kuitenkin käänsivät valintani M40 malliin.

Kun laatat ovat pieniä, ovat paperitkin pieniä. Työpöytien pinta-alaa ei tarvita niin paljon, eikä happoallas ja levyjen puhdistuspaikka vaadi liikoja tiloja. Kaikki pysyy kompaktina ja mahtuu normaaliin työtilaan, jossa teen muutakin kuin taidegrafiikkaa.

Mukava nähdä miten prässi käytännössä toimii. Heti kun saan sen kasaan, huovat muokattua ja vähän testilaattaa vedostettua, pääsenkin tositoimiin pienen tilaustyön tekemisen kanssa.

Siirtelin prässin osissa ateljeehen kottikärryllä.

Prässi on tässä käyttövalmiina. Käyttö alkaa uusien huopien muokkaamisella. Eli huopia ajellaan telojen läpi, jotta ne muokkaantuvat vedostamista varten.

Blogi RSS