Ylen nettikeskustelussa silmiini osui kommentti, jossa joku sanoi ITE-taiteilijan olevan nimikkeenä toksinen. Lyhenne ITE tulee sanoista itse tehty elämä ja liittyy vuosien takaisiin näyttelyihin. En tässä nyt ota kantaa onko sana toksinen vai ei.
Rupesin kuitenkin miettimään mitä toksisuus voisi olla taiteilijan ja taidekentän yhteydessä. Miehiin liitettynä toksinen maskuliinisuus tarkoittaa vanhakantaista patriarkkaalista miesvaltaa pönkittävää asennetta ja suhtautumista asioihin. Tosi mies ei puhu eikä pussaa -tyyppi, joka ei apuja pyytele vaan hoitaa hommansa, tarvittaessa nyrkit pystyssä, käy vieraissa ja elättää perheensä. Hieman sellainen “perinteinen” mieskuva siis.
Entäs taidekenttä? Mikä voisi olla se taho, joka levittää toksisuutta vaikkapa nimeämisen ja lokeroinnin avulla, mikä on oiva keino pönkittää valtaa. Kun joku leimataan amatööriksi, itse-oppineeksi, ei-matrikkelitaiteilijaksi tai taiteilijajärjestön kokelasjäseneksi, niin tämä levittää epäilyksen varjon kyseisen taiteilijan tekemän taiteen päälle ja myrkyttää hänen uskottavuuttaan. Juhani Palmu on tästä hyvä esimerkki.
Pohjimmiltaan toksisuudessa taitaa olla kyse on valta-asemista ja niiden säilyttämisestä. Voisiko olla niin, että taidekentällä toksisuus leviää oikean ja väärän taiteen välisessä vuoropuhelussa, kun korkean taiteen (aito, hyvä, ammattimainen, taideinstituutio) puolustajat pölläyttelevät nimeämismyrkkyä matalan (huono, käsityö, viihde, dekoraatio) taiteen edustajien niskaan?
Vastustajan ovela nimittely on myös vanha retorinen keino haluttujen mielikuvien aikaansaamiseksi ja oman tavoitteen (kuulijoiden vakuuttaminen) saavuttamiseksi. Esimerkki tästä löytyy samaisesta Ylen artikkelista, jossa jutun kirjoittanut toimittaja Päivi Puukka ovelasti puolustaa toimittaja, kirjailija Laura Frimania nimeämällä kriitikko Sanna Lipposen “taidealaa kommentoivaksi bloggaajaksi”. No, jokainen arvioikoon itse onko tässä kyse toksisuudesta vai retoriikasta vai jostain muusta.
Ilmiö on kuitenkin todellinen. Läpi historian on nimittelyä harjoitettu ja jatkossakin harjoitetaan, sillä pikku piru taitaa asustella edelleen meissä jokaisessa.