taidepuhe
Tekoälyn vaikutuksista taiteeseen ja taiteilijan ammattiin. Pohdintoja tekoälytaiteesta, taiteilijan ammatin muutoksesta ja taiteilijaneron paluusta ja käsityöläisyyden ahdingosta. Tekoäly tunkeutuu taide-esineiden maailmaan tulosteiden kautta. Tätä kehitystä taidegraafikko Pekka Hannula taide-luddiittina vastustaa ja perustelee miksi. Samalla blogilla on myös muita tekstejä tekoälystä ja taiteesta.
Read More
Aamu-tv:n Jälkidigissä keskusteltiin (19.4.23) tekoälyn tekemästä kuvasta, jolla valokuvaaja Boris Eldagsen voitti Sony World Photography Award -kilpailun. Jälkidigin panelistit (Lassi Kurkijärvi, Anni Lintula ja Jani Halme) hämmästelivät tekoälyn kykyä tehdä aidon näköisiä valokuvia. Samalla he sotkivat mukaan maalaustaiteen. Tässä mielestäni panelisteilla menivät kuitenkin puurot ja vellit sekaisin. Nimittäin, maalaustaide, kuten muukin ihmisen käsin tekemä taide ei ole ensisijaisesti digitaalisessa muodossa oleva kuvatiedosto, vaan fyysinen objekti, taide-esine, artefakti.
Se on varmasti totta, että tekoäly tulee sotkemaan valokuvien ja valokuvaajien maailman varsin perusteellisesti. Parin vuosikymmenen aikana valokuva on siirtynyt negatiiveistä ja pimiöistä digitaalisuuden pariin. Nyt kun valokuvalla ja tekoälyllä on sama viitekehys – digitaalisuus – niin ne kietoutuvat toisiinsa yhä enenevästi. Jatkossa tekoälykuvia voi olla yhä vaikeampaa – jopa mahdotonta – erottaa ihmisen ottamista kuvista.
Mutta tavanomainen maalaustaide ei ole lähtökohtaisesti digitaalisuutta, vaan maalaus elää esineenä fyysisessä maailmassa. En usko tekoälyn murtautuvan taiteentekemisen fyysiseen todellisuuteen esimerkiksi robotti-taiteilijoiden avulla, muuten kuin kokeiluluontoisena kuriositeettina. Tämä on aivan liian kallista lystiä. Ainoa järkevä reitti tekoälylle fyysisten esineiden maailmaan on tuloste. Ja on vaikea nähdä miten tuloste voisi päihittää alkuperäisen maalauksen, vaikka tulosteissa kuinka jäljiteltäisiin maalauskankaan kuvioita.
Luultavaa on että tulevaisuudessa erilaiset tulostustekniikat tulevat kehittymään entistä monipuolisemmiksi ja tulostamisen avulla tehdään yhä vaikuttavampaa “taidetta”. Ja voi olla että perinteisin menetelmin käsin taidettaan tekevät taiteilijat vähenevät, kun yleisö laittaa enemmän tulosteita seinilleen ja museot keskittyvät elämysten tuottamiseen. Elämys-taide-meiningissä tekoäly ja tietokoneavusteisuus erilaisine digitaalisine projisointeineen on varmasti jatkossakin yhä vahvemmin mukana.
On syytä varautua tekoälyn vaikutuksiin kaikilla taiteen alueilla. Reitti jota kautta tekoäly tunkeutuu taidegrafiikan pariin liittyy digitaaliseen painotekniikkaan, jossa mikä tahansa sähköisessä muodossa oleva kuva voidaan tulostaa monipuolisesti melkeinpä mille tahansa pinnalle. Kirjoitin tästä hieman jo aiemmin. Tavanomaisen taidegrafiikan seassa liikkuu digitaalivedoksia, digital print. Useimmiten näissä on kyse tulosteesta, joka on mustesuihkutettu tavanomaiselle taidegrafiikan paperille ja merkattu kuten muukin grafiikka. Joskus näistä käytetään nimitystä pigmenttivedos, mikä on hämäävää, koska kyseessä on mustesuihkutuloste.
Tavanomaisen taidegrafiikan ytimessä on painolaatta, jonka taiteilija piirtää, kaivertaa tai muuten työstää. Vedossarjan vedokset otetaan tältä painolaatalta painoprässin avulla. Taidegraafikon ammattitaito liittyy laatan valmistamiseen ja vedostusprosessiin. Digitaalivedosten avulla on mahdollista ohittaa tämä, kun kuva voidaan tehdä ääritapauksessa tekoälylle juttemalla ja tulostamalla. Digitaalisuuden myötä, ja varsinkin nyt tekoälyn voimakkaan kehittymisen aikana, kuka tahansa voi esiintyä taidegrafiikan tekijänä. Ja taideyleisö tulee olemaan tässä yhä enemmän ymmällä. Miten erottaa aito väärästä, kun molemmat on tehty samanlaiselle paperille? Aina silloin oltava tarkkana kun teoksen kerrotaan olevan digitaalivedos, digital print, pigmenttivedos tai vaikkapa sekatekniikka, mikä voi olla keino häivyttää kuvan tekemiseen liittyvää digitaalisuutta, tulostusta ja tietokoneen käyttöä. Yleensä jos taidegrafiikan teoksessa on käytetty useita tekniikoita, ne tulisi kertoa avoimesti. Tulosteet eivät ole originaalia taidegrafiikkaa vaan markkinagrafiikkaa, jonka todellista luonnetta peitellään hämäävillä termeillä. Tässä on se alue, jossa taidegrafiikan piirissä ns. paskapuhe kukoistaa.
Ylen nettikeskustelussa silmiini osui kommentti, jossa joku sanoi ITE-taiteilijan olevan nimikkeenä toksinen. Lyhenne ITE tulee sanoista itse tehty elämä ja liittyy vuosien takaisiin näyttelyihin. En tässä nyt ota kantaa onko sana toksinen vai ei.
Rupesin kuitenkin miettimään mitä toksisuus voisi olla taiteilijan ja taidekentän yhteydessä. Miehiin liitettynä toksinen maskuliinisuus tarkoittaa vanhakantaista patriarkkaalista miesvaltaa pönkittävää asennetta ja suhtautumista asioihin. Tosi mies ei puhu eikä pussaa -tyyppi, joka ei apuja pyytele vaan hoitaa hommansa, tarvittaessa nyrkit pystyssä, käy vieraissa ja elättää perheensä. Hieman sellainen “perinteinen” mieskuva siis.
Entäs taidekenttä? Mikä voisi olla se taho, joka levittää toksisuutta vaikkapa nimeämisen ja lokeroinnin avulla, mikä on oiva keino pönkittää valtaa. Kun joku leimataan amatööriksi, itse-oppineeksi, ei-matrikkelitaiteilijaksi tai taiteilijajärjestön kokelasjäseneksi, niin tämä levittää epäilyksen varjon kyseisen taiteilijan tekemän taiteen päälle ja myrkyttää hänen uskottavuuttaan. Juhani Palmu on tästä hyvä esimerkki.
Pohjimmiltaan toksisuudessa taitaa olla kyse on valta-asemista ja niiden säilyttämisestä. Voisiko olla niin, että taidekentällä toksisuus leviää oikean ja väärän taiteen välisessä vuoropuhelussa, kun korkean taiteen (aito, hyvä, ammattimainen, taideinstituutio) puolustajat pölläyttelevät nimeämismyrkkyä matalan (huono, käsityö, viihde, dekoraatio) taiteen edustajien niskaan?
Vastustajan ovela nimittely on myös vanha retorinen keino haluttujen mielikuvien aikaansaamiseksi ja oman tavoitteen (kuulijoiden vakuuttaminen) saavuttamiseksi. Esimerkki tästä löytyy samaisesta Ylen artikkelista, jossa jutun kirjoittanut toimittaja Päivi Puukka ovelasti puolustaa toimittaja, kirjailija Laura Frimania nimeämällä kriitikko Sanna Lipposen “taidealaa kommentoivaksi bloggaajaksi”. No, jokainen arvioikoon itse onko tässä kyse toksisuudesta vai retoriikasta vai jostain muusta.
Ilmiö on kuitenkin todellinen. Läpi historian on nimittelyä harjoitettu ja jatkossakin harjoitetaan, sillä pikku piru taitaa asustella edelleen meissä jokaisessa.