"Näin taiteilijana, taiteella ei ole mulle sen kummempaa tehtävää, paitsi se, että taide itsessään on se tehtävä."

Mitä on taide?

Taiteella on monta tehtävää

Totuuden etsintää ja terapiaa – kodin sisustusta ja sijoitustoimintaa

Aluksi

Kun kysytään mitä jokin asia tai ilmiö on, vastauksen antaminen tapahtuu aina jostain näkökulmasta käsin. Hankaliin kysymyksiin erilaisia vastauksia on useita ja ne voivat olla vastakkaisia. Yhden terroristi on toisen vapaustaistelija. Taiteen olemukseen on mahdoton antaa yhtä tyhjentävää vastausta. Taide on käsitteenä hankala. Siitä on vaikea saada otetta. Taide elää ajassa ja on pienessä liikkeessä, kun sen piiriin liitetään uusia aloja. Taide ei tarkoita mitään täsmällistä. Siitä on tullut laaja-alainen kattotermi moninaisille ilmiöille ja tekemisen tavoille, joilla ei ole juuri mitään yhteistä keskenään.

Taide on kuin kaksi lasta rannalla. Lapsista ensimmäinen keräilee kauniita simpukoita, meren pyöristämiä kiviä ja lasinpaloja. Hän käyttää niitä hiekkalinnan koristeluun tai tekee niistä kauniita kuvioita. Kenties kaikkein kauneimmat löydöt hän kantaa päivän päätteksi kotiinsa muiden aarteittensa joukkoon. Toinen lapsi ei innostu kivien kauneudesta vaan siitä mitä kivillä voi tehdä. Hän koputtelee niitä yhteen saadakseen aikaan ääntä. Hän pinoaa kiviä päällekkäin tasapainoa uhmaaviksi torneiksi ja heittelee niitä veteen tehdäkseen aaltorenkaita.

Tässä yksinkertaisessa esimerkissä on läsnä jana, jossa taide tapahtuu. Toisaalta taide on arvo itsessään. Eli, teemme ja koemme taidetta kauneuden tähden. Se riittää. Toisaalta taidetta käytetään välineenä. Sen avulla muutetaan yhteiskuntaa, kasvatetaan, otetaan kantaa, nostetaan esiin epäkohtia ja kohdataan erilaisuutta.  Yleistäen voi sanoa, että janan toisessa päässä kauneus on esineessä ja toisessa ideassa – siinä mitä teos saa mahdollisesti aikaan. Toki reaalimaailmassa taiteessa kaikki sekoittuu eikä jakolinja ole useinkaan näin selkeä. Taidetta tehdään ja koetaan mitä erilaisimmista motiiveista ja lähtökohdista käsin. Tästä syystä taideteos, joka merkitsee kaikille samaa tai on kaikista hyvä on sula mahdottomuus. Taiteella on monet kasvot, kuten todellisuudella jossa elämme.

Taiteen janaa voi hahmotella termeillä formalismi/instrumentalismi, kaupallinen/ei-kaupallinen, ei-poliittinen/poliittinen, matala/korkea tai erottelemalla käsityö taiteesta. Formalismilla tarkoitetaan teokseen muotoon keskittyvää taidesuuntausta. Siinä teos valmistetaan kauneus edellä. Instumetalismissa taiteesta tulee väline jonkin muun asian edistämiseksi. Taiteen avulla voidaan välittää poliittisia ajatuksia, tasa-arvoa, luonnonsuojelua tai edistää muuta asiaa, jonka taiteilija kokee tärkeäksi. Yleistäen, formalistinen taide on ei-poliittista, kaupallista ja lähempänä käsityötä kuin välineellinen taide, joka usein liittyy politiikkaan. Sinänsä taideteoksen kaupallisuus tai poliittisuus ei aina ole kovin selkeää. Moni kauppatavaraksi tehty taideteos jää myymättä ja toisinaan ei-kaupallisista lähtökohdista tehty ja vahvasti poliittisesti latautunut teos osoittautuu taidemarkkinoilla myyntimenestykseksi. Voidaan myös ajatella, että ihmisen elämä ja toiminta on läpeensä poliittista ja kaupallista. Myös taide. Eli mitään ei-poliittista tai ei-kaupallista taidetta ei ole olemassa, vaan jokanen taideteos myötäilee jotain maailmankatsomusta ja liittyy jonkin mutkan kautta rahaan.

Käsityö liitetään usein ns. matalaan taiteeseen. Matalassa ja korkeassa taiteessa on kyse ”oikean” taiteen erottamisesta ”väärästä”. Taiteen ja käsityön ero ei ole kovin selkeä, mutta yleistäen voi sanoa, että käsityö on taidetta konkreettisempaa ja se on sidottu enemmän muotoon ja funktioon. Ja usein myös perinteiseen tekotapaan. Puukko on puukon muotoinen veistämiseen tarkoitettu työkalu ja maton paikka on lattialla. Taiteen lajeista lähimmäksi käsityötä tulee kuvataide. Sen erottaa käsityöstä tekemiseen liittyvä vapaus. Vapaus ei kuitenkaan ole taiteen edellytys, sillä monilla taiteen aloilla on muotoon liittyviä rajoitteita. Kirjoilla on sivumääränsä, esityksillä estradinsa, sarjakuvilla kuvakerrontansa ja maalaus on seinälle ripustettava litteä esine, jonka pintaan on levitetty väriä. Taiteen vapaus liittyy luovaan työskentelyyn. Kun ryijy tehdään perinteisiä kuvioita mukaillen, on se käsityötä. Mutta kun kuviointi tehdään vapaasti, muuttuu ryijy taiteeksi, taulun kaltaiseksi seinälle sijoitettavaksi artefaktiksi. Latinan arte factum merkitsee taitavasti tehtyä. Artefakti on ihmisen tekemä esine tai laajemmin ajateltuna rakennelma. Käsityön tuotokset ovat yleensä artefakteja, mutta taide voi olla olemassa myös ilman aineellista muotoa, kuten musiikki tai runous. Tietyt kuvataiteen alueet ovat hyvin lähellä käsityötä, kuten muotokuvamaalaus tai taidegrafiikan perinteiset valmistustekniikat. Etsauksen tai puupiirroksen valmistaminen edellyttää lukuisten käsityönä tehtävien työvaiheiden hallintaa.

Kysymys – mitä taide on? – nivoutuu kysymykseen taiteen merkityksestä, siihen mihin taidetta tarvitaan. Kun vastaa ensimmäiseen kysymykseen, tulee samalla pohtineeksi jälkimmäistä. Estetiikka on filosofian osa-alue, jossa tutkitaan kauneutta ja taidetta.  Kun estetiikassa tarkastellaan taiteeseen liittyviä ilmiöitä, kyse on taidefilosofiasta. Taide liittyy läheisesti kauneuteen. Taideteos on yleensä jostain näkökulmasta tai tavoitteesta käsin katsottuna kaunis (hyvä). Taiteessa kaunis ja hyvä ovat käsitteinä lähellä toisiaan. Yllä esitetyn esimerkin lapsi ei heitä kiveä veteen pyyteettömästi; hän haluaa saada aikaan loiskahduksen, joka on jossain mielessä hyvä. Ja kuten esimerkin lapsilla, kaikilla ihmisillä on luontainen vaisto etsiä ja löytää kauneutta. Sitä mistä tämä taipumus johtuu, on vaikea perustella. Mitään erillistä ”kauneusaistia” ei ihmisellä kuitenkaan ole. Perinteisesti taiteessa kauneuden edellytyksiä ovat olleet mm. harmonia, symmetria ja luonnollisuus. Kaikkea taidetta, tai tarkemmin sanottuna, kaikkia taideteoksia luonnehtii myös tietynlainen ykseys tai yhtenäisyys, se että taideteokset ovat yleisesti ottaen kokonaisuuksia. Kauneus (hyvyys) ei ole teoksen luonnollinen ominaisuus, vaan – niinkuin sanonta kuuluu – kauneus on katsojan silmässä.

Tämän kirjoituksen huomio on taiteessa, ei niinkään esteettisen elämyksen tai kauneuden analyysissä. Jätän taiteen tyylisuunnat ja virtaukset, ismit, tämän kirjoituksen ulkopuolelle. Niiden laajempi esittely ei ole tekstin aiheen kannalta oleellista. Pohdin taiteen olemusta yleisellä tasolla ja taiteen tehtäviä kuvataiteen tekijän suunnasta. Olen taidegraafikko ja työskentelen yksin. Taidetta kuitenkin tehdään myös vuorovaikutteisesti ja ryhmätyönä. Lisäksi katson taidetta länsimaalaisin silmin Suomesta käsin. Tämä vaikuttaa tekstissä käytettyihin esimerkkeihin.

Taiteesta on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjallisuutta ja erilaisia tekstejä. Tavoitteeni on ollut tehdä lyhyt selkeä teksti, jossa on ”kaikki” oleellinen taiteesta. Annan tekstissä jonkin verran tilaa myös kysymyksille. Taide on monisärmäinen ilmiö ja kaikkeen sen herättämään ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia. Ilmaan jäävä kysymys on usein parempi kuin vajaaksi jäävä vastaus.

Taide luo uutta, taide on evoluutiota

Taiteen tekeminen liittyy luovuuteen, ihmisen kykyyn kokeilla ja yhdistellä asioita sekä oivaltaa uutta. Luovuus auttaa meitä saamaan aikaan jotain uutta. Ihminen on luova kaikilla elämän alueilla ja taide on yksi monista viitekehyksistä, joissa ihminen toteuttaa luovuuttaan. Lähtökohtaisesti taideteos syntyy luovan taiteellisen työskentelyn kautta. Valmistumisen hetkellä jokainen taideteos on uusi taideteos. Taiteessa on kyse uuden etsimisestä, uudesta tuoreesta tulkinnasta. Siitä, että uudet teokset asettavat aiemmat teokset ja vanhat näkemykset uudelleen arvioitaviksi ja ehdottavat tietä uuteen suuntaan. Tämä on mielestäni taiteen ensisijainen tehtävä. Taiteessa ei toisteta vanhaa vaan etsitään uutta luovuuden avustamana. Vanhan toistaminen ei ole erityisen luovaa. Taiteessa on kyse luovuudesta.

Taiteilijan näkökulmasta luovuus muistuttaa evoluutiota, jossa aiempi tuotanto pohjustaa seuraavien teosten tekemistä. Aiemmat teokset ovat kuin perustus, jonka päälle uusi rakentuu. Ulkopuolelta tulevat vaikutteet, taiteilijan kokeilunhalu ja kyky oppia ohjaavat työskentelyä ja mahdollistavat uuden syntymisen. Taiteen tekeminen on teos teokselta etenevä matka, jossa ollaan jatkuvassa muutoksessa. Antiikin käsityksen mukaan taideteokset ovat todellisuuden, luonnon jäljittelyä. Tämä ajatus sopii hyvin taiteelliseen työskentelyyn. Siinäkin taiteilija tavallaan jäljittelee aiempia kokemuksiaan; ja lisäilee jäljittelyynsä uusia ideoita ja vaikutteita luodakseen uuden teoksen. Myös taiteen historian voi nähdä evoluutiona, kehityskulkuna, jossa muutos on tapahtunut erilaisten teknisten ratkaisujen, modernisaation ja uusien ajatusten vaikutuksesta.

Luovuudessa on kaksi tasoa: henkilökohtainen ja yleinen. Jokainen taideteos syntyy enemmän tai vähemmän taiteilijan osaamisen ja luovuuden kautta. Kun uusi teos näkee päivänvalon, taiteilija saattaa kokea tehneensä jotain ainutkertaista ja luovaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että teos on ainutkertainen ja luova myös muiden mielestä. Ollakseen tosiasiallisesti ainutkertainen, teoksen on näyttäydyttävä ainutkertaisena myös yleisellä tasolla, laajemmassa tarkastelussa suhteessa muuhun vastaavaan taiteeseen ja taidehistoriaan. Kun taiteilija ”keksii pyörää uudelleen” ateljeensa hiljaisuudessa, kertoo se taiteilijan henkilökohtaisen tason luovuudesta,  oppimisesta ja kehittymisestä. Henkilökohtainen taso on tärkeä, sillä suuri osa luovuudesta tapahtuu siinä. Vain tältä perustalta on mahdollista ponnistaa kohti luovuutta, joka näyttäytyy luovuudelta myös yleisellä tasolla.

Luovuuteen liittyy se erikoisuus, ettei sitä voi opettaa. Luovuutta voi toki ”ruokkia” virikkeillä, sille voi järjestää tilaa, mahdollisuuksia ja otollista mielentilaa. Sen tieltä voi yrittää poistaa mahdollisia esteitä, mutta sen ydin ei löydy opettamalla. Luovuus on kuin rakkaus. Siihen ei voi ketään pakottaa. Tässä mielessä ei taidettakaan voi opettaa. Ainoastaan erilaisia tekemisen tekniikoita voi.

Uuden etsintä on ajatuksena länsimainen ja sopii parhaiten nykytaidetta lähellä olevaan taiteeseen. On taiteen aloja ja eri maiden kulttuureihin liittyviä käsityksiä, jossa toistetaan samaa aihetta, kuten esimerkiksi totalitaarisen yhteiskuntajärjestelmän välineeksi valjastetussa poliittisessa taiteessa, jossa vallassa olevan johtohahmon kuvaa kopioidaan loputtomasti saman mallin mukaan. Myös ikonitaide lähestyy taidetta toisesta näkökulmasta. Ikoni ei ilmaise uutta vaan pyrkii välittämään eteenpäin vanhaa. Esimerkiksi Jeesuksen kasvonpiirteet ovat säilyneet ikoneissa lähes samanlaisina vuosisadasta toiseen. Oma kysymyksensä kuitenkin on: onko tämä enemmän käsityötä kuin taidetta? Yksi ero taiteen ja käsityön välillä on myös tässä. Taide suuntautuu enemmän kohti uutta, käsityö kantaa mukanaan myös vanhaa – perinteisiä tekotapoja ja esineen käyttötarkoitusta. Uutuuden tavoittelu ei saa myöskään olla itsetarkoitus. Asialla on kääntöpuolensa. Jos ajatellaan, että hyvä taide on aina selkeästi jotain uutta, niin tämä voi johtaa ”tempputaiteeseen”, uusien näppärien ideoiden esittelyyn. Tällöin teosten sisällöt kevenevät ja taide lähestyy viihdettä ja vitsin kerrontaa.

Taide on tarve esittää ja ilmaista

Mikä sitten saa ihmiset tekemään taidetta? Miten syttyy motivaatio tai inspiraatio? Antiikin käsityksen mukaan luomisvimma iskee, kun daimon, muusan henki, ottaa ihmisen valtaansa. Monet taiteilijat ajattelevat yhä tämän suuntaisesti katsoen syttymisen luovaan toimintaan tarvitsevan ihmisen ulkopuolelta tulevan kipinän. Myös teosaiheen yhtäkkinen pulpahtaminen mieleen kuin tyhjästä saattaa vahvistaa käsitystä ulkopuolelta annetusta lahjasta.

Taiteen tekemistä voi myös pitää jonkinlaisena itsensä toteuttamisen tarpeena, joka joillain ihmisillä on suurempi kuin toisilla tai tarpeelle löytyy heidän elämässään enemmän tilaa. Kenties kyse on ihmisen vuorovaikutuksesta ympäristönsä kanssa, tämän reaktioista kohdattuun todellisuuteen. Ehkä kyse on nautinnon, helpotuksen tai selvyyden etsimestä elämän ”tuskan” keskellä. Tai jonkinlaisesta hyveestä, oman potentiaalin, luovuuden ottamisesta käyttöön. Syy saattaa olla myös psykologinen: nähdään ristiriitoja, erilaisuutta, poikkeamia – elämässä, itsessä, muodoissa – ja ratkotaan näitä taiteen keinoin. Vaikea sanoa. Varminta on todeta, että taiteen tekemiseen vaikuttavat moninaiset motiivit. Kuitenkin toisilla tarve tehdä taidetta on niin suuri, että taidetta tehdään satoi tai paistoi tai olipa elämän tilanne mikä tahansa. Tässä mielessä ”taiteen alttarille” on uhrattu paljon ihmissuhteita ja (muiden mielestä) järkevämpää ajankäyttöä. Tähän liittyy itseilmaisu. Siinä taiteesta tulee väline, jonka avulla taiteilija ilmaisee teostensa kautta samalla jotain myös itsestään. Tai jollain tapaa etsii taiteensa avulla omaa paikkaansa maailmassa. Olen taipuvainen ajattelemaan, että vähintään pieni ripaus itseilmaisua on mukana kaikessa taiteellisessa ilmaisussa ja myös käsityössä. Sillä maan päältä tuskin löytyy ketään täysin pyyteetöntä ihmistä.

Yleisemmin ajateltuna taideteokset esittävät jotain. Ne esittelevät meille jonkin aiheen. Ja samalla ne ilmaisevat erilaisia asenteita, tunteita ja ne rakentavat merkityksiä. Teos siis esittää jotain, kertoo jokin tarinan, mutta ilmaisee tämän tietyllä asenteella. Myös sattumalta syntynyt teos, kuten vahingossa otettu valokuva, esittää jotain ja ilmaisee jonkin tunnelman tai merkityksen, edellyttäen että taiteilija on löytänyt ja ymmärtänyt kuvan taiteeksi ja haluaa sen taiteena esitellä. Näinkin voi taidetta ”tehdä”.

Taide on tunnetta, mielihyvää ja terapiaa

Taide koskettaa tunteitamme. Vihastumme, ihastumme, petymme ja iloitsemme erilaisten teosten äärellä. Taiteen tulisi koskettaa, ei toki jokaista, mutta edes joitain ihmisiä. Kaikki katsojat kylmäksi jättävä taide on epäonnistunutta taidetta. Ehkei edes taidetta lainkaan.

Taiteilija voi liittää teokseen tunteita herättäviä aineksia ja saattaa tässä tunnelman rakentelussaan myös onnistua, jos vastaanottaja ymmärtää ja tulkitsee teoksen samansuuntaisesti. Tosiasia kuitenkin on, että tunteet eivät sellaisenaan siirry teoksen kautta eteenpäin, vaan "kauhun kiljahdusten" kokeminen "pelottavaksi" on katsojan oman mielen sisäinen asia. Katsoja tavallaan ”luo” teoksen ja sen ”tunteet” uudelleen omassa mielikuvituksessaan ja myös täydentää teoksessa olevia ”puutteita” ja keskeneräisyyttä.

Meille kaikille on luontevaa liittää tunteita taideteoksiin ja myös muihin asioihin. Alas painunut ”kumarainen” puu saattaa näyttää surulliselta. Hidas sävelkulku mollissa voi kuulostaa surumieliseltä tai mietteliäältä. Kirkas väri tai linnunlaulu tuntuu iloiselta ja sininen kylmältä jne. Myös katsojan kulttuuritausta vaikuttaa tulkintaan. Esimerkiksi japanilainen liittää kuolemaan valkoisen, länsimaalainen mustan. Pelkkää teosta katsomalla ei voi myöskään tietää taiteilijan omia tunteita tai muita motiiveja. Jos haluaa ymmärtää teosta paremmin – etenkin vaikealta tuntuvan taiteen kohdalla – on syytä tutustua sen ja taiteilijan taustatietoihin.

Lisäksi taiteen mahdolliselle kosketukselle on oltava tilaa. Tapaamiseensa kiirehtivää kulkijaa ei kadulla lojuva kerjäläinen kiinnosta, eikä paraskaan taiteilijan ”tunnepurkaus” automaattisesti pysäytä kaikkia katsojia. Yksilön valinnoilla on tässä merkitystä. Vaikka tilanne olisi mitä otollisin monenlaisen taiteen kokemiselle, emme kuitenkaan syvenny kaikkeen tarjolla olevaan vaan teemme valintoja mistä taiteesta nautimme. Lopulta, kaikki teoksen äärellä koetut tunteet ovat meidän tunteitamme ja kertovat enemmän meistä kuin teoksesta. Jokin ajankohtaiseen arkaan aiheeseen liittyvä teos saattaa herättää nyt voimakkaan reaktion, mutta myöhemmin ei mitään. Kyse on siis katsojan tunteista, ei teoksen.

Tunteeseen liittyvä erikoisuus on, että teoksen iso koko herättää helpommin tunteita kuin pieni. Itseasiassa kasvattamalla kokoa on mahdollista saada teos näyttämään vakuuttavammalta. Harmittavan usein näkee huonoja seinänkokoisia teoksia, joiden uskottavuus nojaa täysin isoon kokoon ja museokontekstin tarjoamaan taustatukeen. Onnistunut taideteos säilyttää tehoaan myös pienemmässä koossa. Toki jokaisella teoksella on ihanteellinen kokonsa, mutta tässä on alue, jossa kikkaillaan ja tehdään teoksia, joiden ainoa idea on iso koko. Ison koon vaikuttavuus on luonnollinen ilmiö. Iso vaikuttaa enemmän katsojan ympäristöön kuin pieni. Seinänkokoisen tai koko näyttelytilan täyttävän työn kohtaaminen muistuttaa ympäristökokemusta. Se muuttaa katsojan ympäristön. Siksi sen vaikutus on tehokkaampi. Pieni ei tähän yksinkertaisesti kykene, vaikka katselisimme sitä aivan silmiemme edessä, sillä järkemme tietää teoksen koon suhteessa ruumiiseemme. Kokoefektin takia moni hyvä pikkuteos jää näyttelyssä huomaamatta isojen töiden viedessä huomion.

Teoksia on mahdollista tehdä ja kokea vain oman mielen ja ruumiillisuuden kautta. Jokainen siveltimen veto on jonkun – persoonallisesti ajattelevan fyysisen ihmisen – tekemä. Innostuneisuus, epävarmuus, surumielisyys, kipeä selkä, hämärtynyt näkö, käden vapina, työasento ja moni muu seikka vaikuttaa työskentelyyn jättäen jälkensä lopputulokseen. Vastaavasti katsojan pituus (teosten sijoittelu seinille on normaalisti liian ylhäällä lapsille tai pyörätuolissa liikkuvalle) tai henkilökohtaiset murheet (harhailevat ajatukset) vaikuttavat teoksen kokemiseen. Taideteokset voivat antaa aineksia oman elämän, omien kipupisteiden ja mieltä askarruttavien kysymysten pohdiskeluun. Taiteen avulla voi saada ”tietoa” tai löytää uuden näkökulman johonkin itselle vieraaseen aiheeseen tai erilaisten ihmisten elämään. Tässä mielessä taide tukee ihmisen ”kasvua” tai ymmärtämisen laajentumista uusille elämän alueille. Taide tarjoaa turvalliset puitteet tarkkailla ja pohtia erilaisuutta näyttämöllä tai kirjojen sivuilla. Sen avulla voimme samaistua ihmiskohtaloihin, joita emme muutoin arjessamme kohtaa.

Taideteosten kohtaaminen voi siis olla hyvin terapeuttista, elämän mielekkyyttä ja hyvinvointia lisäävää. Taiteen hyvää tekevä vaikutus on huomattu myös terveydenhuollossa. Siksi monissa sairaaloissa taideteoksia löytyy aulatilojen lisäksi myös potilashuoneista. Tässä yhteydessä on syytä mainita taideterapia. Siinä taidetta tehdään taideterapeutin ohjauksessa matalalla kynnyksellä ilman laatutavoitteita, jottei taitojen puute muodostu esteeksi ja kaikki halukkaat voivat osallistua terapiaan. Taideterapiaa annetaan esimerkiksi kirjallisuuden, musiikin, teatterin, tanssin ja kuvataiteen keinoja hyödyntäen. Yleisin kuvataideterapian väline on maalaaminen. Myös ammattimaiseen taiteen tekoon liittyy ajatus terapiasta. Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä kauemmin olen taiteen tekemistä seurannut ja itse harjoittanut, niin olen yhä vakuuttuneempi siitä, että iso osa taiteesta on syntynyt jonkinlaisen itsetutkiskelun tai -terapoinnin kautta. Taide onkin hyvä keino purkaa sieluntilat, angstit ja muut tuntemukset. Taiteen avulla etsitään suuntaa ja selvitellään elämää ja omaa suhdetta tähän kaikkeen. Näin nähtynä taide on hyvin henkilökohtaista, intiimiä. Taiteesta tulee minuuden jatke ja teokset ovat kuin omia lapsia, joista on joskus vaikea luopua.

Taide on totuus, taide on uskon asia

Taideteos on taiteilijan tekemä tulkinta jostain asiasta. Usein kuulee väitettävän, että taide on totuus. Jos taidetta pidetään totuutena, niin silloin taidetta pitäisi tehdä täysin riippumattomasti, sillä (objektiivinen) totuus edellyttää puolueettomuutta. Ja puolueettomuus puolestaan edellyttää vapautta. Vapautta erilaisista rajoitteista ja ajattelun kahleista. Lähtökohtaisesti totuudellisen (aidon ja oikean) taiteen tulisi olla kaikinpuolin vapaan taiteilijan tekemää.

Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä täysin vapaata ei ole olemassakaan. Kukaan ei synny ja elä pullossa. Asiat ja ilmiöt kietoutuvat toisiinsa, eikä taide ole tästä mikään poikkeus. Maailmankuvat, poliittiset mielipiteet, omat lähtökohdat, haaveet ja odotukset, yleisö ja monet muut asiat vaikuttavat taiteen sisältöihin. Taiteilija on aina kallellaan johonkin suuntaan. Kukaan ei kykene olemaan täysin objektiivinen ja vapaa kaikesta. Tässä mielessä vapaus on harhaa. Taiteen vapaus tarkoittaa tosiasiassa taiteilijan mielipiteen- ja sananvapautta ja vapautta valita teoksen toteutustapa ja aihe (lain puitteissa) parhaaksi katsomallaan tavalla. Taiteen totuudessa on kyse teoksesta itsestään, teoksen sisäisestä vakuuttavuudesta, siitä että teos on totta ja uskottava kokonaisuus.

Totuuteen liittyy ajatus aidosta ja oikeasta. Jotta totuus olisi totta, täytyy se olla myös aito ja oikea, sillä väärä tai valhe eivät voi olla totuus. Kun taide liikkuu tähän suuntaan, se lähestyy käsitteitä puhtaus ja pyhyys ja löytää näin liittymäkohdan uskontoon. Usein taiteen avulla ilmaistaankin syviä ajatuksia, tunteita sekä uskonnollisia ja erilaisia poliittisia vakaumuksia. Joillekin taiteilijoille taiteen tekeminen saattaa olla myös uskonnon harjoittamisen kaltaista toimintaa. Yleisemmin taide kuitenkin heijastelee taiteilijoiden omaksumia maailmankatsomuksia. Historian saatossa taide on ollut erilaisten uskontojen ja ideologioiden palveluksessa. Taidehistoria on pitkälle uskonnollisen taiteen historiaa, etenkin vanhemman taiteen osalta. Taiteella on vahva yhteys uskontoon. Ja myös taiteen synty, se mistä taiteen tekeminen on alkanut,  liittyy kulttiin ja uskonnollisiin riitteihin.

Taideteos voi siis välittää kokijalleen jotain totuudellista ja aitoa. Ja näin ”pyhä” ikään kuin koskettaa taiteen kautta. Taiteen ”pyhyyttä” voi itsekukin mietiskellä, kun seuraavan kerran astelee museon vaaleiden salien hiljaisuudessa, jossa taideteokset on nostettu esille kuin pienille alttareille. Olenko täällä "kohtaamassa" taidetta, haluanko tulla "sisäisesti kosketetuksi" vai mitä tämä kaikki minulle merkitsee? Ei ole sattumaa että museosta käytetään joskus nimitystä taiteen pyhättö.

Taide on myös uskon asia. Se, että pitää museoon tuotua pölliä taiteena, edellyttää uskoa. Tähän liittyy asiantuntijapuhe, eräänlainen ”taideteologia”, jonka avulla teoksia perustellaan taiteena. Puheen avulla lujitetaan uskoa. Pöllistä on mahdollista tehdä taidetta tuomalla se taidekontekstiin – museoon, galleriaan – ja perustelemalla se puhumalla. Tätä ei kuitenkaan voi tehdä kenen tahansa toimesta vaan asiantuntijoiden, esimerkiksi tutkijoiden, kuraattorien, ammattitaiteilijoiden ja kriitikoiden. Jos taiteesta keskustellaan lähinnä asiantuntijoiden toimesta, johtaa se elitismiin; ja vaikeammin ymmärrettävästä taiteesta tulee marginaalinen ilmiö, harvojen herkku, jonka nauttimiseen tarvitaan alan koulutusta. Tästä näkökulmasta taide on puhetta.

Tavanomainen kuvataiteen teos on ihmisen valmistama esineen kaltainen ainutkertainen tuotos, jolla on kaksi puolta. Aineellinen ja henkinen. Taideteoksen tekeminen edellyttää yleensä osaamista. Mutta pelkkä osaaminen ei riitä. Tarvitaan myös jotain muuta, jotta taideteos (kuvataide) erottuu käsityöstä. Tarvitaan henkeä ja sisältöä. Taiteelle on ominaista, että se ikään kuin elää omaa elämäänsä, kertoo tarinaa, välittää tunnelmia, maailmankuvia, herättää ajatuksia ja haastaa käsityksiä. Teos synnyttää siis vastakaikua katsojassa. Ilman tätä kosketuspintaa, "taiteen henkeä”, taitavasti tehty objekti ei ole taidetta. Henki ikään kuin herättää taiteen eloon.

Mutta mitä tämä ”taiteen henki” sitten on? ”Henki” liittyy taidekokemukseen, siihen miten katsoja kokee teoksen. Henki asuu katsojassa – ei teoksessa. Käsityöesineen mahdollinen ”hengettömyys” liittyy sen käyttöön, sen ennalta-arvattavuuteen. Taideteoksen kohdalla ajatus on vapaampaa. Sitä voi tulkita moneen suuntaan ja näin taidekokemukselle on enemmän tilaa. Asiaan liittyy myös tuttuus ja toisto. Kun teatterissa näkee näytelmän tai elokuvan ensimmäistä kertaa, kokemus voi olla voimakas. Uudelleen katsottuna esitys voi saada uusia sävyjä ja kokemus tavallaan syvenee. Mutta jos katselee saman esityksen yhä uudelleen ja uudelleen, kokemus ja taiteen henki vääjäämättä laimenevat. Esitys muuttuu arkiseksi, tutuksi ja ennalta-arvattavaksi. Riittävän toiston kautta minkä tahansa teoksen ”henki” voidaan laimentaa mainosmusiikiksi tai museokaupparoinaksi ja suklaapatukoiden kääreiksi. Taiteen henki on siis harhaa. Sitä ei ole olemassa muualla kuin katsojan mielessä. Ja katsoja voi aivan hyvin aistia ”henkeä” tai kokea esteettisen elämyksen myös käsityön, luonnon tapahtuman tai lähes minkä tahansa esteettisen asian äärellä.

Ja toisaalta taideteos voi olla olemassa myös kokonaan ilman materiaa, "hengen tuotteena", ilman konkreettista käsinkosketeltavaa muotoa tai paikkaa. Kirjat ja sävelteokset elävät lähinnä kokijansa päässä. Teatterissa taide elää hetkessä, joka on näytelmän eri esityksissä erilainen; ja esitysten jälkeen muistoissa. Myös kuvataiteen teokset voivat elää katsojien mielissä pelkän kuvamateriaalin välityksellä. Gustave Courbetin toisessa maailmansodassa Dresdenin pommituksissa tuhoutunut Kivenhakkaajat elää edelleen kuvina taidehistorian sivuilla. Onko se lakannut olemasta taidetta tai taideteos?

Aidon, alkuperäisen taideteoksen aiheellisuuteen liittyvää taidekokemusta kuvat eivät kykene synnyttämään. Ainakaan vielä. Tulevaisuudessa tilanne saattaa olla toinen, kun tekninen kehitys keinotodellisuuden alueella menee eteenpäin. Kenties joskus koko maailman kulttuuriperintö taideteoksineen on ensisijaisesti koettavissa digitaalisessa muodossa, eikä niinkään fyysisen matkailun kautta. Tätä kohti museoiden kehitys on mitä ilmeisemmin menossa.

Hyvä kysymys on miten aito taideteos on koettavissa välillisesti. Jos tiedämme että teos on aito, suhtaudumme siihen kunnioittavammin kuin samanlaiseen jäljennökseen. Tarjoaako keinotodellisuus aidon, erilaisen vai jäljennöksen katselua muistuttavan taidekokemuksen? Mitä ylipäätään on aito tai alkuperäinen kokemus? Jokaiseen kokemukseen sekoittuu väkisinkin myös muuta kokemusainesta, kuten oma sen hetken elämäntilanteemme ja vaikkapa päivän sää tai seura, jossa olemme ja teosta katselemme. Mitään alkuperäistä tai aitoa ei taida tässä mielessä olla olemassakaan.

Taide on määrittelykysymys – apina- ja tekoälytaide

Taidetta voi myös lähestyä erilaisten määrittelyjen kautta. Taidetta voi esimerkiksi yrittää määritellä teoksesta käsin. Tällöin karkeasti ajateltuna, taidetta on kaikki se mikä taiteelta näyttää. Teoslähtöinen määrittely on melko ongelmatonta perinteisen taiteen suhteen, mutta se ei oikein toimi silloin kun taiteena esitellään risukasaa tai apinan tekemää maalausta. Tarvitaan muita lähestymistapoja.

Taiteilijalähtöisessä määrittelyssä taiteena pidetään kaikkia niitä taide-esineitä ja tapahtumia, jotka ovat taiteilijan tekemiä. Se minkä taiteilija signeeraa on taidetta, olipa teos sitten vaikka rykelmä ilmapalloja näyttelytilan lattialla. Tämä lähestyminen vie ongelmiin siinä kuinka oikea taiteilija määritellään. Voiko taiteilija olla kuka tahansa, joka itseään taiteilijana pitää vai onko aitouden tae kollegoiden hyväksyntä tai taiteilijajärjestön jäsenyys? Miten erottaa aito taiteilija väärästä? Voisiko kenties eläin tai robotti olla taiteilija? Kun tunnettu julkisuuden henkilö ”heittäytyy” taiteilijaksi, niin hän saattaa herättää tekemisillään huomiota. Tällöin kiinnostuksen kohteena ei niinkään ole ”taideteos" vaan henkilö, teoksen tekijä. Vastaavat tavallisen ihmisen aikaansaannokset eivät kiinnosta vastaavasti. Hieman samankaltainen tilanne on "eläintaiteessa", jota erinäiset eläimet tekevät muutamissa eläintarhoissa hoitajien tai tutkijoiden avustamana. Kyseisiä tuotoksia on myyty hyvään hintaan taidehuutokaupoissa tavanomaisen taiteen seassa. Asiassa ei sinänsä ole mitään kummallista. Kaikki harvinainen tai erikoinen muuttuu helposti kauppatavaraksi, oli sitten kyse norsun, karhun tai jonkun diktaattorin tekemistä piirroksista. Se, että jostain maksetaan rahaa, ei välttämättä tarkoita, että kyseessä on myös taiteena kestävä teos. Mutta on myös vastakkaisia – mielestäni virheellisiä – mielipiteitä, joissa parasta taidetta on se mikä maksaa eniten. Taiteellinen arvo on eri asia kuin taloudellinen arvo. "Apinataide" nostaa kuitenkin esiin monia mielenkiintoisia kysymyksiä. Kuka on tuotoksen todellinen tekijä? Apina vai eläintutkija, joka lykkää apinalle pensselit käteen ja ohjaa tilannetta. Tiettävästi luonnossa apinat eivät ole kiinnostuneita kuvataiteista. Kenelle kuuluvat tekijänoikeudet? Onko kyseessä jonkinlainen orjatyön kaltainen toiminta? Mitä on oppiminen ja mitä on luovuus? Jne.

Jotta "apinataide" nousisi taiteeksi muun taiteen joukkoon tarvitaan laajempaa tunnustusta. Kolmas tapa määritellä taide on pitää sitä ”sopimuksena" tai käytäntönä. Ensin taidekentällä tapahtuu jonkinlainen nosto, että jokin asia voisi olla taidetta.  Näyttelytilojen portinvartijoina toimivat tässä kriitikot, museoväki, taiteilijat, galleristit ja kuraattorit, jotka nostavat esiin uusia ehdotuksia taiteeksi.  Kun jokin asia läpäisee tämän ”kontrollin” riittävän usein ja painokkaasti, se muuttuu taiteeksi. Vielä "apinataide" ei ole läpäissyt tätä taiteen institution asettamaa seulaa. Toistaiseksi (vakavasti otettavana) taiteena pidetään vain ihmiskunnan aikaansaannoksia. 

Tähän liittyy myös tekoäly, jonka avulla on mahdollista kirjoittaa, tehdä kuvia tai muita asioita, jotka kuuluvat taiteen piiriin. Nähtäväksi jää miten tekoäly muuttaa taiteen kenttää ja mihin taiteen alueisiin se vaikuttaa eniten. Tekoälyn mukaantulo kuvataiteeseen on luonnollinen askel kehityskulussa, jossa taiteilijat ovat viime vuosikymmeninä käyttäneet tietokonetta apuna taiteenteossa. Laajemmin asia liittyy digitalisaatioon, siihen että elämämme automatisoituu ja erilaiten älylaitteiden ja tietokoneohjelmien käyttö lisääntyy kaikilla elämänalueilla. Tämä teknologinen kehitys vaikuttaa myös taiteeseen. Tekoäly vähentää ihmiskäden ja -mielen vaikutusta taiteen tekemisessä. Tekoälytaiteessa taiteilijan tekninen osaaminen, välineenhallinta ja esimerkiksi piirrustustaito menettävät merkitystään, kun kone tekee nämä asiat muutamassa sekunnissa. Taiteilija muuttuu käsityöläisestä jonkinlaiseksi editoijaksi, jonka tehtäväksi jää tehdä valintoja ja antaa ohjeita koneelle.

Elämme tekoälyn kehittymisen kanssa mitä ilmeisemmin murros- tai alkuvaihetta. Vain aika näyttää mihin suuntaan tässä kuljetaan. Tekoäly on sähköisessä  muodossa olevaa ”älyä” ja sen käyttö edellyttää internetiä ja tietotekniikkaa. Kun tekoälyllä ryhdytään tekemään fyysisiä taideteoksia – objekteja – tulee se tapahtumaan tältä perustalta esimerkiksi digitaalisen tulostamisen avulla. Tulosteet ovat tekoälytaiteelle luonteva reitti fyysisten taideobjektien pariin. En jaksa uskoa robottitaiteilijoiden invaasioon taidekentälle, muuten kuin kuriositeettina. Tämä on aivan liian kallista tulosteisiin verrattuna.

( Lisäpohdintoja tekoälyn vaikutuksesta taiteentekoon blogitekstissä: Tekoälyskenaario )

Taide on viesti

Taide on viestinnän väline. Sen avulla voidaan herättää keskustelua yhteiskunnallisista ja muista asioista. Taiteella esitetään kysymyksiä, otetaan kantaa, julistetaan, huudetaan, kuiskataan ja välitetään suuria ja pieniä tunteita. Aivan yksinkertainenkin taideteos sisältää jonkin viestin, vaikkapa sen, että tätä on oranssi. Jokainen yksittäinen teos on kuin pitkä vaikutteinen viesti, joka vaikuttaa usein vain yhteen katsojaan (teoksen kokijaan) kerrallaan – joskus jopa vuosisatojen ajan.  Taideteoksen välittämä viesti liittyy sen esittävyyteen. Yleisesti ottaen teos esittää jotain; se välittää jonkin ajatuksen, tunnelman tai kertoo tarinaa. Taide on usein hyvin moni-ilmeistä. Niitä voi tulkita monella tapaa ja ne saavat uusia tulkintoja suhteessa aikaan ja ympäristöön. Myös jokaisella tulkitsijalla on oma näkökulmansa aiheeseen. Yhdelle sama teos voi esittää jotain asiaa, toiselle teos kertoo jostain aivan muusta.

Lähtökohtaisesti abstrakti teos ei esitä mitään konkreettista. Kuitenkin myös abstrakti välittää ajatuksia ja tunnelmia, sillä ihminen on taipuvainen etsimään merkityksiä kaikkialta. Taiteen monitulkintaisuus, se että teokset ei aina paljasta viestiään suoraan, niiden arvoituksellisuus, on ominaisuus mikä osaltaan erottaa taidetta muusta tekemisestä, kuten käsityöstä, jonka merkitys on yleensä selkeä. Runosta ei aina tiedä mitä se esittää, mistä siinä on kyse. Asiatekstissä tätä arvoituksellisuutta ei ole. Arvoituksellisuus – ”taidemystiikka” – liittyy taiteeseen, mutta taiteen ehto se ei ole. Kompakysymykset, arvoitukset tai vertaukset eivät ole taidetta.

”Viesti” on läsnä myös teoksen valmistusprosessissa, sillä se edellyttää eräänlaista vuoropuhelua taiteilijan ja keskeneräisen teoksen välillä. Taiteilija piirtää viivan, joka muuttaa tilanteen syntymässä olevassa teoksessa. Ja teos ikään kuin vastaa, se esittää vaatimuksen, johon taiteilija vastaa piirtämällä uuden viivan, johon teos taas reagoi jne. Ja näin “keskustellen” teos valmistuu ja aloittaa sitten aikanaan uuden keskustelun taideyleisön kanssa. Teoksen nimeämisellä taiteilija voi yrittää ohjailla teoksen tulkintaa haluamaansa suuntaan. Mutta lopulta katsojan tekemä tulkinta teoksesta voi olla aivan jotain muuta kuin taiteilija on ajatellut.

Kaikella taiteella löytyy yhtymäkohtia retoriikkaan, jossa puhuja puheen avulla pyrkii voittamaan kuulijat puolelleen. Käsittääkseni myös taiteilijan on pyrittävä tekemään teoksensa aina niin, että ne vakuuttavat katsojat ja saavat nämä puolelleen. Jos tämä – teoksen vaikuttavuus, vakuuttavuus – ei ole mukana työskentelyssä yhtenä tavoitteena, niin mielestäni ei teosta kannata edes tehdä. Tyhjää puhetta on maailmassa muutenkin tarpeeksi.

Myös museot ja erilaiset näyttelytilat ovat eräänlaisia joukkoviestimiä, medioita, jotka omalla hiljaisella tavallaan kommunikoivat taiteen kautta. Ne toistavat tiettyjä taidehistoriallisia tarinoita ja ajankohtaisia aiheita. Ja yleensä nämä kaikki ovat jonkin arvomaailman mukaisia. Se mitä museoissa esitetään ei ole yhdentekevää.

Taide on vastuullisuutta

Lähtökohtia taiteelle voivat olla myös eettisyys ja taiteilijan käyttämien menetelmien ekologisuus, se ottaako taiteilija työskentelyssään huomioon esimerkiksi ympäristökysymykset ja muuttaa huonot toimintatapansa ekologisempaan suuntaan. Tulevaisuudessa varmasti taidetta arvioidaan entistä enemmän myös ympäristönsuojelun ja ilmastonmuutoksen kannalta, vaikka keskustelua aiheesta ei vielä oikeastaan käydä.

Eettisyys tekee taiteesta maailmaa muuttavan, ympäristötalkoisiin osallistuvan, ihmisarvoa ja elämää puolustavan voiman. Taiteen keinoin nostetaan keskusteluun yhteiskunnan kipupisteitä ja vaikeita aiheita, joita muuten voi olla vaikea lähestyä, kuten vaikkapa erilaisia sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä identiteettejä. Toisaalta moraali, tai sen puute, on taiteessa hankala aihe, sillä vaikea on tietää kenenkään saati taiteilijan perimmäisiä motiiveja. Joskus kuitenkin mietityttää mikä ohjaa toimintaa, kun teoksissa esitellään inhimillistä hätää esim. rannalle kuolleita pakolaislapsia, potretteja kerjäläisistä tai tuodaan näyttelytilaan “aitoja” sodan raunioita.

Kun taiteilijana pärjääminen perustuu hyvin paljon tunnettavuuteen, julkisuuteen, taiteilijalle voi syntyä kiusaus rakentaa omaa uraansa toisten hädällä. Tosiasia on että tunnettavuus (maine) on taiteilijan uran keskeinen (taloudellinen) menestystekijä. Parhaiten pärjäävät taiteilijat ovat yleensä laajemmin tunnettuja. Ajankohtaisia inhimillisiä kriisejä käsitellään taiteessa jatkuvasti ja ylilyöntejä myös tapahtuu. Kaikki mitä taiteena esitetään ei mielestäni itsestään selvästi seiso tässä moraalisesti kestävällä perustalla. Vaikka taiteella ei olisikaan moraalia, niin kuin joskus väitetään, taiteilijalla käsittääkseni se kuitenkin on. Toki tähän vaikuttavat erilaiset arvomaailmat ja käsitykset ns. oikeasta ja väärästä.

Rankkojen aiheiden käsittelyyn liittyy myös erikoinen ilmiö. Kun inhimillinen kärsimys otetaan teoksen aiheeksi ja tuodaan näyttelytilaan, niin kärsimystä ei enää katsota sellaisenaan vaan se ymmärretään teoksen aiheeksi, joka sulautuu teoksen esteettisiin ominaisuuksiin ja näyttelytilaan. Näin syntyy esteettinen etäisyys. Näyttelytilassa tai taidemuseossa katsoja asennoituu näkemäänsä ensisijaisesti taiteena. Hän ei näe tai koe kauheutta itsessään vaan jalustalle nostetun taideteoksen ja varsinainen kauheus laimenee jonnekin taustalle. Epämiellyttävästä aiheesta huolimatta katsoja saattaa jopa kokea teoksen esteettisesti kauniiksi tai miellyttäväksi.

Miksi taiteilija voi toimia henkilönä, joka taiteensa avulla voi nostaa lähes mitä tahansa asioita esiin? Mikä asettaa taiteilijan moraalinvartijan asemaan, josta käsin hän voi kertoa muille mihin asioihin pitää kiinnittää huomiota? Tässä taide liikkuu jälleen uskonnon suuntaan. Ilmiö liittyy lähinnä nykytaiteeseen. Tilanne on hieman erikoinen kun taiteilijat, joilla on yleensä vain taiteen tekemiseen liittyvä koulutus – ja myös kuraattorit ja museoväki,  joilla on tyypillisesti taidehistorian ja museoalan koulutus – voivat kertoa muille millaista on hyvä elämä tai mitä siitä puuttuu. Ja tehdä tätä pitkälle verovaroin tuettuna. Harvassa ammatissa tämä on millään tasolla mahdollista. Taiteilija voi tehdä teoksen periaatteessa mistä tahansa aiheesta (lain puitteissa) ilman syvempää perehtyneisyyttä asiaan. Kapitalismia voi kritisoida ilman taloustieteen opintoja, sosiaalisia näkökulmia voi pöyhiä ilman sosiologian tai valtiotieteen opintoja jne. Taideteos on lähtökohtaisesti yksilön näkökulma tai mielipide aiheeseen, ei kiveen hakattu totuus. Silti mielipiteet, kun niitä riittävästi toistetaan, ohjaavat yhteiskuntaa johonkin suuntaan. Miksi juuri nykytaide tai taidelaitokset ovat tässä asemassa? Mikä tekee taiteilijasta tavallaan kaiken asiantuntijan? Ja jos taide on näin vahvasti yhteiskunnallisen muutoksen palveluksessa, niin kuka määrittelee sen millaiseen muutokseen pyritään? Jos kyse on politiikasta, kuka tässä poliittista valtaa käyttää?

( Näkökulma taiteen ekologisuuteen ja eettisyyteen luovuksissa blogilla kirjoituksessa: Taidekuluttajan eettiset ohjeet )

Taide on muisti

Taide toimii myös kollektiivisena yhteiskunnan muistina. Taiteeseen tallentuu historiaa, ajankuvausta ja sitä mikä ajassa on ollut, enemmän tai vähemmän, pinnalla. Taide sisältää arvokasta tietoa menneiltä ajoilta ja ilman sitä tietäisimme historiastamme huomattavasti vähemmän. Taide on tavallaan lahja, jonka ovat aiemmin maailmassa eläneet ihmiset meille jättäneet. Tästä näkökulmasta katsottuna on hyvä, jos taideteokset tehdään ammattitaidolla ja huolella, niin että ne kestävät aikaa. Tai ainakin teosten dokumentointi tulisi suorittaa laadukkaasti. Sen jälkeen kun taiteilija on tehnyt teoksen, se alkaa elää omaa itsenäistä elämäänsä yhteiskunnan eri kerroksissa. Teos saa erilaisia tulkintoja elinkaarensa aikana ja historian pyörteissä. Jokainen yksilö ja aikakausi kohtaa teoksen omalla tavallaan ja nämä kohtaamiset vaihtelevat.

Teokset eivät välttämättä säily edes museoissa loputtomasti. Myös kokoelmissa olevilla teoksella on elinkaarensa eikä mikään taideteos säily itsestäänselvästi. Jonkun täytyy kokea teos säilyttämisen arvoiseksi, niin että teoksesta pidetään huolta ja sitä kohdellaan hyvin. Kokonaan toinen kysymys on säilyykö tuleville sukupolville aina se ”paras taide” mitä jossain historian vaiheessa tehdään. Kun poliittiset ja historialliset tilanteet vaihtuvat niin usein aiempien yhteiskuntien pronssiveistokset ovat päätyneet seuraavien valtaapitävien sulatusuuneihin ja uusiokäyttöön. Taiteellinen arvo, se että jokin teos koetaan taiteellisessa mielessä arvokkaaksi, on aikaan ja kulttuuriin sidottu epävakaa asia. Se mitä arvostetaan tänään ei välttämättä säilytä arvoaan tulevien sukupolvien silmissä. Poliittinen taide, joka omana aikanaan herätti kuohuntaa, kesyyntyy helposti vuosien saatossa tavalliseksi museoesineeksi muiden joukkoon. Vahvasti poliittisen teoksen kohtalon kysymys on: Kestääkö teos aikaa? Eli pitääkö se pintansa myös taideobjektina myös silloin kun sen poliittinen lataus on unohtunut.

Lisäksi nykyinen ajatus ”kaiken” tallentamisesta digitaaliseen muotoon internetissä olevaan ”museoon” herättää kysymyksiä säilyvyydestä. Mitä tapahtuu muistamiselle, jos internet lakkaa tai sähköiseen tallentamiseen tulee häiriö? Jätämmekö tuleville sukupolville lahjaksi pelkän muistikatkon? Tässäpä pähkinä pureksittavaksi taidehistorialle, oppiaineelle, jonka puitteissa taidetta tutkitaan ja muistellaan.

Taidetta on maailmassa paljon ja taiteilijoita paljon. Taiteilijajoukon ahkeruudesta ja taiteen jälkimarkkinoilla pyörivien teosten runsaudesta johtuen, väistämättä osa taiteesta päätyy roskalavoille ja kaatopaikolle jätteeksi. Ne ”elävät” aikansa ja tulevat elinkaarensa päähän, kuolevat ja unohtuvat. Tämä on todellisuus jossa nyt elämme. Kaikki taide ei säily.

Taide on rajaus

Taiteeseen liittyy ajatus näkökulmasta. Jokainen taideteos on rajaus tai suppea katsaus johonkin aiheeseen. Jotain seikkaa korostetaan ja jotain rajataan teoksesta pois. Tarina kerrotaan jostain tietystä näkökulmasta. Teos on taiteilijan tekemien valintojen summa tai muokkaus aiheesta. Rajaus tavallaan alleviivaa sitä mitä taiteilija haluaa teoksellaan näyttää tai kertoa. Hän voi paljastaa ”kauneutta” sieltä mistä sitä ei ole totuttu näkemään tai kiteyttää isoa aihetta esitettävään muotoon. Erityisen selkeää rajaus on valokuvissa, mutta se on mukana kaikessa taiteessa. Kyse on taiteilijan tekemistä valinnoista, joihin vaikuttavat esteettisten mieltymysten lisäksi taiteilijan arvomaailma ja tämän muut motiivit. Rajauksen avulla syntyy uutta, sen avulla esitetään tuoreita näkökulmia (sommitelmia) aiheeseen. Samalla syntyy esteettistä etäisyyttä, kun tuttu arkinen asia muuntuu vieraaksi ja se saa uusia merkityksiä taideteoksena. Rajaamatonta, rajatonta taidetta ei ole olemassa.

Kun puhutaan rajauksesta, niin on mainittava myös raja. Tiukasti ajateltuna maalauksen raja on kuva-alueen reuna ja veistoksessa sen ulkopinta. Vastaavasti kirjoilla on sivumääränsä, sävellyksillä pituutensa ja esityksillä alkunsa ja loppunsa. Mutta raja voi olla myös epäselvä tai kiistanalainen. Taulunkehys tai veistoksen jalusta; ovatko ne osa teosta? Lisäksi on näkymätön raja tai vaikutuspiiri, jonka ”sisällä” teos koetaan. Teoksen kokeminen ei tapahdu vain rajauksen tai rajan puitteissa, vaan kokemiseen vaikuttaa myös tila tai ympäristö, jossa teos kohdataan. Gallerian valkoisen salin optimaalisessa valossa maalaus näyttää erilaiselta kuin tapetoidun kodin hämärässä. Kaukaa katsottuna puiston patsas tai ympäristötaiteen teos ei erotu taustasta. Lähemmäksi tultaessa sen vaikutuspiiri vahvistuu ja taidekokemus saa mahdollisuuden. Kenties tulevaisuudessa uudet virtuaaliset tekniikat antavat uuden näkökulman teosten kokemiseen etäältä ja osaltaan laajentavat niiden vaikutuspiiriä.

Taide on virhepäätelmä

Kun verrataan luovan prosessin kautta toisiinsa taiteen tekoa, kutomista, palikoilla leikkimistä tai vaikkapa puutarhan rakentelua, niin on mahdotonta sanoa mikä erottaa taiteellisen työskentelyprosessin muista uutta luovista prosesseista, jotka eivät kuulu "oikean" taiteen piiriin. Mikä erottaa (luovuuden näkökulmasta) runon kirjoittamisen populaarista laululyriikasta? Näin katsottuna taiteen olemassaolo näyttäisi olevan virhepäätelmä tai keinotekoinen asia.

Rajankäynti tässä tapahtuu ns. korkean ja matalan taiteen välillä. Tämä raja liittyy taide-käsitteen muotoutumiseen 1700-luvun lopulla ns. kaunotaiteiden – arkkitehtuuri, klassinen musiikki, runous, maalaustaide, kuvanveisto – jalustalle nostamisen kautta.  Alusta alkaen tämä taiteen lokerointi on ollut keinotekoinen. Taiteen ulkopuolelle rajattiin esimerkiksi puutarhanhoito. Myös naisten suosimat käsityötä lähellä olevat alat sivuutettiin. Vaikka nyttemmin uusia aloja on liitetty taiteen piiriin – tanssista elokuvaan, kirjallisuudesta teatteriin ja muotoilusta sirkukseen – niin silti korkeakulttuurisella “oikealla ja aidolla” taiteella on yhä edelleen vankat puolustajansa.

Taiteen ja ei-taiteen raja on keinotekoinen ja tulkinnallinen. Hankalaa on perustella miksi, monipuolinen jazz tai populaarimusiikin sävelmä ei voisi olla taidetta siinä missä jokin klassisen musiikin sävellys. Ja vaikea on hahmottaa missä raja kulkee vaikkapa kirjallisuudessa, jossa moni tietokirja (ei taidetta) on kieleltään rikkaampaa kuin moni taiteeksi luokiteltu romaani. Entä muuttaako kirjasta tehty käännös sen jonkinlaiseksi kopioksi alkuperäisestä? Vaikea on myös sanoa missä kulkee taiteeksi luokiteltavien ja muiden elokuvien raja. Loogisuuden nimissä korkeamman taiteen (älyllistä, henkistä, vakavaa) kai pitäisi tarjota kokijalleen myös paremmat taidenautinnot kuin matalan taiteen (helppotajuista, ruumiillista, viihdyttävää). Monien kokemus on täysin päinvastaista.

Myös taiteen ja viihteen raja on epäselvä. Jos ajatellaan että taidetta tehdään taide edellä (sisältö) ja viihdettä asiakaslähtöisesti (raha), niin tällöin aliarvioidaan ”viihteen tekijöiden” teosten luova prosessi ja motiivit; ja yliarvioidaan ”oikeiden taiteilijoiden” pyyteettömyys suhteessa yleisöön ja toimeentuloon. Usein huumori toimii tässä erottelevana tekijänä. Sitä saa olla, muttei liikaa, sillä silloin on kyse viihteestä. Taiteen piirissä sarjakuvaa käytetään vakavampien teemojen kertomiseen, viihteen puolella sarjakuva naurattaa. Jos korkeampi taide on enemmän älyllistä, miksi huumori torjutaan? Sillä huumorin taustalla on ajattelua, älykkyyttä ja oivaltamista.

Kyse on päätöksistä ja kulttuuriteollisuuden laajentumisesta. Vielä muutama vuosikymmen sitten valokuva ei ollut "oikeaa" taidetta, nyt se on yksi keskeisistä taiteen tekemisen välineistä. Grafiitti oli hetki sitten alakulttuuria ja kapinaa, nyt sitä kerätään kokoelmiin ja tuodaan museoihin. Ei ole vaikea ennustaa, että kulttuurialan yhä laajentuessa ja kurottautuessa kohti uusia yleisöjä myös taiteen piiri jatkaa kasvuaan – esimerkiksi kohti videopelien maailmaa. Tämä laajentuminen johtuu myös luovuudesta. Ihmisen luova mieli ei kunnioita taiteen rajoja, vaan ottaa taiteen teon materiaaliksi mitä tahansa mielenkiintoista. Taiteen rajat ja luovuus ovat ristiriidassa keskenään. Siksi rajoja haastetaan jatkossakin. Tämä on oikeastaan taiteen edellytys, sillä taide on uutta luovaa.

Taide on keräilyä

Taide kukoistaa kun yksilöllä tai yhteiskunnalla menee hyvin. Kun lama iskee, kulttuuriala ja taide sen myötä kärsivät. Taide laitetaan sivuun ja huomio menee talouden kohentamiseen. Tunnetussa Maslow’n tarvehierarkiassa taiteen kaltaiset itsensä toteuttamisen tarpeet tulevat tarpeista viimeisenä. Todennäköisesti tästä löytyy myös poikkeuksiakin, mutta pääsääntöisesti taide – sen nauttiminen tai tekeminen – alkavat kiinnostaa kun muut perustarpeet ovat tyydytetyt.

Läpi vuosisatojen taidetta on tehty kirkon, kuninkaiden, aatelisten, rikkaiden sukujen, mesenaattien, tehtailijoiden ja kauppiaiden varoin. Museot ovat pullollaan esineistöä erilaisten kulttuurien kukoistuskausilta ja ns. Suomen taiteen kultakausi 1800-luvun lopulla nivoutuu suomalaisen paperiteollisuuden nousuun. Kummallinen paradoksi on se, että pienituloiset taide- ja kulttuuriväki ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia yhteiskunnan kaikkein hyvätuloisimmista ihmisistä. Ja hieman kärjistäen: myös kaikkein yhteiskuntakriittisin taiteilija tarvitsee kritisoimansa yhteiskunnan rahoja pystyäkseen jatkamaan kritiikkiään. Suomessa apurahat tukevat osaltaan taiteentekijöitä, mutta niissä maissa, joissa apurahoja ei ole, on taide kokonaan hyvätuloisten maun ja kiinnostuksen varassa. Kun taiteen yhteys vaurauteen on näin ilmeinen, herää kysymys: kuinka suurelta osin on taide vaurauden lieveilmiö?  Onko taide kuin keskiaikainen hovinarri, jonka tehtävä oli irvailla kuninkaan lähipiiriä?

Taidemarkkinoilla vaurauden läsnäolo on ilmeistä. Osa huutokaupoissa myytävistä teoksista kohoaa niin tähtitieteellisiin hintoihin, että niihin on varaa vain maailman kaikkein rikkaimmilla ihmisillä. Taide näyttäytyy tässä pitkälle jalostettuna ”hengen” tuotteena. Kuitenkin käytännössä suurin osa kaikesta taiteesta ei säilytä arvoaan, vaan ensimarkkinoiden hinnat – se mitä teoksesta maksetaan näyttelyssä taiteilijalle tämän eläessä – tyypillisesti romahtavat myöhemmin jälkimarkkinoilla huutokaupoissa, kuten minkä tahansa käytetyn esineen. Vain häviävän pieni osa taiteesta säilyttää hintansa tai kasvattaa arvoaan myöhemmin. Jälkimarkkinoilla taiteen hintahaitari on muutamista kympeistä miljooniin.

Joillekin taiteen tehtävänä on tuottaa sijoitetulle pääomalle tuottoa, siinä missä osakesijoittaminen tai kiinteistökauppa. Näin toimivalle parasta taidetta on kuolleen taiteilijan taide tai sellaisen elävän taiteilijan, jonka elämästä ja toiminnasta voi jo nähdä, että taiteilijan ura on menossa tässä suhteessa eteenpäin. Uusia taiteilijoita tulee taiteen kentälle useita satoja joka vuosi. On vaikea nähdä kuka heistä on pitkällä juoksulla hyvä sijoituskohde. Raha myös etäännyttää taiteesta. Kun taideteosta katsotaan sijoituksena, sisällön merkitys pienenee ja taiteellinen arvo väistyy rahallisen arvon tieltä.

Taiteilijan kannalta sijoitusnäkökulma on ikään kuin pois käsistä. Taiteilijan täytyy vain tyytyä hoitamaan oma luova työnsä niin hyvin kuin taitaa ja saada aikaiseksi hyvää  taidetta, elää elämänsä niin kuin osaa ja jättää sitten taiteensa korkeimpiin käsiin taidemaailman muotivirtausten vietäväksi. Kukapa osaisi itsestään nähdä, onko tuotantoa syntymässä "sopivan runsaan niukasti" ja onko elämä nyt oikealla tavalla traagista ja kiinnostavaa?

Taide on myös keräilykohde. Toisin kun yleisesti luullaan taidetta voi keräillä hieman ohuemmallakin kukkarolla. Muutamalla satasella voi kuka tahansa aloittaa esim. huippulaatuisen taidegrafiikan keräilyn. Ja jos tämä on liikaa, niin taidelainaamoista voi saada teoksia mukaansa jo muutaman kympin kuukausiosamaksulla. Keräilyn ei välttämättä siis tarvitse olla paksua lompakkoa edellyttävää taiteen harrastamista.

Taiteenkeräilyä on Suomessa liian vähän. Suomi tuottaa liukuhihnalta hyvin koulutettuja taiteilijoita. Taiteessa kyllä löytyy. Mutta mihin ovat taiteen mesenaatit kadonneet? Aktiivisia yritysten taidekokoelmia on enää vain muutamia eikä uusia synny. Ja yhä edelleen valtaosassa suomen kodeista ei löydy yhtään ainoaa kotimaista taideteosta. Lisäksi museoiden kokoelmissa on teoksia lahjoitusten takia jo liikaa, eivätkä ne juurikaan hanki elävien taiteilijoiden teoksia. Museoissa ja muissa kokoelmissa kasvaa pikemminkin tarve päästä eroon osasta teoksista kuin hankkia niitä lisää.

Taiteilijan kannalta taiteen ostamiseen liittyy erikoinen ongelma. Taiteilija toimii taiteen ensimarkkinoilla yrittäen ansaita elantoaan ja hän hinnoittelee teoksensa tämän mukaan. Keräilijä pystyy kuitenkin hankimaan taidetta selvästi halvemmalla – markkinahintaan – huutokaupoista jälkimarkkinoilta. Hämäävää tässä on se, että taideteokset eivät kulu “käytössä” samaan tapaan kuin muut esineet, kuten vaikkapa sohva. Käytetty sohva on uuden rinnalla käytetty sohva. Tämä on kaikille ilmeistä. Uusi taideteos ei kuitenkaan välttämättä eroa lainkaan vanhemmasta, paitsi pidemmän ajan kuluessa, ja ehkä myös vanhentuvien aiheiden takia. Taiteessa uudet ja vanhat menevät ainakin osaksi sekaisin. Erityisen harmillista on ikääntyvälle taiteilijalle, jos hänen teoksiaan alkaa liikkua jälkimarkkinoilla huomattavasti halvemmalla kuin vastaavat hänen näyttelyissään. Kaikkein pienin hintaero taiteen jakautuneiden markkinoiden välillä on taidegrafiikassa.

Kun kotiin hankitaan taidetta, silloin tärkeimmäksi asiaksi nousee kodinsisustajan värisilmä ja esteettiset mieltymykset. Taideteos on vain yksi "esteettinen esine” muiden kodin kalusteiden joukossa. Taiteilijan kannalta ei ehkä ole kovin mairittelevaa, kun joku ostaa vaivalla synnytetyn "taiteellisen totuuden" verhojensa mukaan. Jos minulle taiteilijana taiteen tehtävä on jotain ylevää ja henkilökohtaista, niin kodinsisustajalle taiteen tehtävä saattaa olla pelkästään sisustuksellisen kokonaisuuden palveleminen.

Kaikki taide ei kelpaa sijoituskohteiksi tai sovi tavallisiin koteihin. On taidetta jota voidaan esitellä ainoastaan isoissa näyttelytiloissa suuren kokonsa ja teknisten ratkaisujen vuoksi. Haave ison valkoisen näyttelytilan valloittamisesta näyttää ohjaavan monen työskentelyä ja osa taiteilijoista tekee koko tuotantonsa tällaisia tiloja ajatellen. Ja pääsääntöisesti lähes kaikki kuvataiteilijat toimivat enemmän tai vähemmän symbioottisessa suhteessa erilaisiin näyttelytiloihin, sillä taiteilijan ura rakentuu näyttelyiden pitämisen ja esilläolon kautta. Kehityskulku tässä näyttää siltä, että taiteilijat ovat jakaantumassa tavanomaisten taideobjektien tekijöihin ja museaalisten taide-elämysten tuottajiin, jotka toimivat enimmäkseen isoissa näyttelytiloissa.

Taide on öljyä kulttuuriteollisuuden rattaissa

Taide on myös ”energiaa tai polttoainetta”, joka pitää kulttuuriteollisuuden laitokset käynnissä. Niinpä taiteen eri aloilla on jatkuva tarve tuoreille teoksille ja myös vanhojen teosten uusille tulkinnoille. Kustantajat etsivät tarinoita ja museot mielenkiintoisia yleisöä houkuttelevia näyttelyitä. Kulttuurilaitosten olemassaolo on usein suoraan riippuvaista yleisöstä, joko lipputuloina ja myyntinä tai välillisesti yleisömääriin sidottuna julkisena tukena. Yleisön osallistuminen on laitoksille elinehto.

Taide muuttuu tässä välineeksi, jonka avulla museot rakentavat sisältöjään. Koska museoiden välillä on kilpailua – aihe josta ei paljon puhuta – niin sisältöihin, museovieraan viihtyvyyteen ja käynnin elämyksellisyyteen panostetaan. Usein kävijän ”taide-elämystä” myös vahvistettaan viihtyisällä ravintolalla ja museokaupalla.

Käsittääkseni kilpailu yleisöstä on johtanut kulttuurialan sisältöjen viihteellistymiseen. Yleisön tavoittelu johtaa helposti yleisesti kiinnostavien teemojen dominointiin erityisaiheiden kustannuksella. Dekkari myy; kepeä komedia on itsestään selvyys teatterien ohjelmistoissa; ja museoissa samojen tunnettujen nimien tekemät isot teokset kiertävät ympäri maailmaa biennaalista ja näyttelytilasta toiseen. Samasta syystä tiettyjä ”yleisön rakastamia” klassikoita esitellään säännöllisin välein uudelleen hieman erilaisesta näkökulmasta.

Kulttuuriteollisuus ja siihen liittyvä turismi ovat isoja tekijöitä eri maiden kansantalouksissa. Monien maailman suurten museoiden kävijämäärät lasketaan miljoonissa. Tässä kehityksessä jotkin taidehistoriasta tutut teokset toimivat erityisinä markkinoinnin vetonauloina. Teoksen laaja tunnettavuus muuttaa sen luonnetta eräänlaiseksi ”julkisuuden henkilöksi”. Esimerkiksi Leonardo da Vincin Mona Lisan kuvaa on toistettu mitä erilaisimmissa yhteyksissä niin paljon, että maan päältä on vaikea löytää koulunsa käynyttä ihmistä, joka ei olisi teosta kuvana nähnyt. Mitä Mona Lisa on sen edessä tungoksessa itsestään selfiä ottavalle turistille? Onko se taidetta, julkisuuden objekti, fanituksen kohde, tunnettu paikka, yleissivistykseen kuuluva asia tai äärimmäisen kalliiksi arvioitu arvoesine, joka vetää puoleensa vai jotain muuta? Voiko taideteos tämän kehityskulun johdosta lakata olemasta taidetta ja muuttua joksikin muuksi? Tuleeko klassisesta sävelmästä liiallisen toiston kautta (esim. mainoksissa) viihdettä? Onko Mona Lisasta tullut symboli tai merkki? Taiteen kuva tai Louvren taidemuseon merkki?

Taide on ammatti, työtä, kilvoittelua ja tutkimusta

Taidetta voi ajatella myös ammattina, jolla on omat erityispiirteet kuten muissakin ammateissa. Tällöin työmotivaatioon vaikuttavat vastaavat asiat kuin kaikenlaisessa työssä: oma persoona,  elämänvaihe, työympäristön viihtyisyys ja olosuhteet, jossa työtä tehdään. Työssä pitää olla sopivasti haastetta ja kehitysmahdollisuuksia. Myös saatu tunnustus, kollegoiden arvostus ja taloudelliset palkkiot vaikuttavat motivaatioon. Yleisesti rahan merkitys kasvaa, mitä tylsempää työ on. Ehkä tämä selittää osaltaan miksi taiteilijat ovat usein tyhjätaskuja. Toisaalta taidetta pidetään kutsumusammattina. Taiteilijaksi ei ryhdytä rahan takia vaan taide on kutsumus, jota seurataan ja jonka aitous tulee testatuksi niukan elämän sietämisessä.

Erikoisuus tässä ammatti-näkökulmassa on se, ettei ole olemassa selkeitä kriteereitä, joilla määritellään millainen on hyvä taiteilija (erityisesti kuvataiteilija) tai ammatillisessa mielessä hyvin tekeminen. Lähes kaikissa ammateissa on selkeät hyvyyden kriteerinsä, mutta taiteilijan kohdalla kriteerit sotkeutuvat makuasioihin, kun myös teokset, taide, on otettava arviossa huomioon. Lisäksi taiteilija ei ole ammattinimike vaan yleisluontoinen suuntaa antava määritelmä henkilölle, joka tekee persoonallisesti ja taitavasti luovia tuotoksia – tai jotain muuta. Urheilu-uutisten otsikossa hienosti tehty maali muuttuu taiteeksi ja julkisuudessa taiteilijoiksi voidaan tituleerata laajasti eri alojen taitajia – sokerileipureista meikkaajiin. Tähän liittyy ilmaisu “oikea taiteilija”, jonka avulla pyritään erottelemaan taiteen harrastajat (amatöörit) ammattilaisista. Taiteilijaa lähelle oleva käsite on tekijä, jolla tarkoitaan tekijänoikeuksien näkökulmasta teoksen tekijää. Teoksella voi myös olla useita tekijöitä, kuten elokuvassa, vaikka yleisesti puhutaan ohjaajan tekemästä elokuvasta. Kaikki amatöörit ovat myös tekijöitä, koska tekijänoikeuksissa ei erotella taideteoksia teoksista. On vain teoksia.

Käsitykset taiteilijan ammatista ovat vaihdelleet äärilaidasta toiseen. Reilu pari sataa vuotta sitten taiteilijat olivat lähes aina miehiä ja luonnonlahjakkuuksia, neroja. Lähempänä nykyaikaa (käsitetaiteen piirissä) katsottiin ettei taiteen teko vaadi neroutta, vaan kuka tahansa voi olla taiteilija. Nykyisin taiteen tekemistä opiskellaan arkisesti erilaisissa kouluissa. Joillakin taiteen aloilla, kuten kuvataiteessa, taiteilijan ammatti on ollut rajussa muutoksessa lisääntyneen koulutuksen ja naisten osoittaman kiinnostuksen vuoksi. Esimerkkinä tästä mainitsen suomalaiset taidegraafikot, joista 60-luvun alussa kolme neljästä oli miehiä. Nykyisin taidegraafikkojen ammattiliiton jäsenistön sukupuolijakauma on päinvastoin, eli kolme neljästä on naisia. Nähtäväksi jää miten miesten rakentamat taidealan käytännöt muuttuvat naisten esiinmarssin myötä ja miten tämä vaikuttaa taiteen sisältöihin, ja mitä tapahtuu muilla taiteen aloilla.

Taiteen koulutuksen lisääntyminen on johtanut akateemisuuden lisääntymiseen. Taiteilijoista on tullut  ”taiteellisia tutkijoita". Enää ei riitä se, että taiteilija tekee teoksen aiheesta, joka häneltä tilataan tai joka häntä vain yksinkertaisesti kiinnostaa, vaan uuden vuosituhannen taiteilija tutkii taiteensa avulla milloin mitäkin. Kuten: tilakäsitystä (teokset ripustettu galleriaan miten sattuu), omaa seksuaalisuuttaan (lähikuvia omasta alastomasta vartalosta), kuvataiteen muotokieltä (tavanomaista taidetta), arkea (syöttää videolla vauvaa), mielen alkemiaa (värikylläistä pursuttelua), sosiaalisia suhteita (piirtää juorunimikartan taidekentän vaikuttajista) jne.

Taiteellinen tutkimus on eri asia kuin tieteellinen tutkimus, eikä näitä voi suoraan verrata toisiinsa. Tieteellisessä tutkimuksessa pyritään objektiivisen tiedon tuottamiseen. Taiteellinen tutkimus on tyypillisesti subjektiivinen syväanalyysi taiteilijan omasta työskentelystä jostain näkökulmasta katsottuna. Ero on kuin faktalla ja mielipiteellä.

On hyvä että yhteiskunta kehittyy ja koulutus eri aloilla monipuolistuu. Myös taiteessa. Kuitenkin jos taidetta tehdään akateemisuus edellä niin ettei teosta ymmärrä ilman monisanaisen teorian taustatukea, tämä on mielestäni huono kehityssuunta. Taiteen pitäisi kuulua kaikille, eikä se saisi olla pienen joukon marginaalinen ilmiö, jossa asiantuntijat pumppaavat taiteeseen korkeakulttuurista henkeä puhumalla ymmärrettävästi vain toinen toisilleen.

Taide on työtä, niin henkistä kuin fyysistä. Jokainen taideteos on tietyn mielentilan, ajattelun, vaivan ja ponnistuksen tulos. Teokset ovat henkisen ja fyysisen työskentelyn visuaalisia ilmentymiä. Ainakin teoriassa taideteos voidaan mitata aivokäyrinä, kulutettuina kaloreina, kilojouleina ja työtunteina. Yksi taiteen tehtävistä on tarjota taiteilijalle mahdollisuuksia tehdä työtä. Leikkimielisesti voisi sanoa, että taide on taiteilijan työllistäjä. Kokonaan toinen kysymys taas on se takaako taiteellinen työ tekijälleen kohtuullista palkkaa. Tosiasia on, että vain murto-osa taiteilijoista tulee toimeen pelkästään taiteellaan. Soisin taidetta ostettavan enemmän taiteilijan työpanosta arvostaen ja vähemmän sijoituksina, joille toivotaan arvonnousua. Etuoikeutettu on se kuka pystyy seuraamaan omaa kutsumustaan ja tulemaan toimeen omalla taiteellisella työllään.

Ammatissa on kyse myös osaamisesta ja osaamisen kehittämisestä – harjoittelusta. Latinan kielen sana ars tarkoittaa taiteen lisäksi taitoa, kuten englannin art. Mitkään taidot eivät synny itsestään, vaan niiden hankkiminen edellyttää vaivannäköä. Taidetta opiskellaan ja harjoitellaan yleensä vuosikausia. Uuden oppiminen, taitojen kehittäminen ja harjoittelu ovat aivan oleellinen osa taiteen tekoa ja ne kuuluvat jossain muodossa taiteilijan arkeen myös opiskeluvuosien jälkeen. Monesti tämä "henkinen kuntoilu" jatkuu läpi elämän.

Voisi ajatella, että taide on eräänlainen sivutuote, jota syntyy taiteilijan luovan kilvoittelun ja itsensä haastamisen ohessa. Taiteellinen työ (kuten moni muukin työ) säilyy mielenkiintoisena vain jos se tarjoaa sopivia kehitysnäkymiä, mahdollisuuksia "nahan luomiseen", ym. mielekkäitä haasteita. Taide on monesti vain sivuseikka. Tärkeintä on itse luova työskentely tai "maalaaminen itse", kuten joku maalari asian tiivisti.

(Esimerkki taiteen avulla tapahtuvasta teoreettisesta pohdiskelusta: Expansion Motivated Art.)

Taide on makuasia

Vuosia sitten tyttäreni ollessa ekaluokkalainen hän toi ystävänsä ateljeehen. Siinä hän sitten esittelee emännän elkein kaikkea mitä ateljeessa on ja mitä siellä tehdään. Eräällä pöydällä on koevedos tuoreesta taidegrafiikan teoksesta. Ystävykset pysähtyvät etsauksen ääreen. Hetken hiljaisuus ja sitten tulkinta: "Toi tossa osaa lentää, ja kuule, tolla on sille asiaa. Ne juttelee imuroinnista, mut toi ei haluu kuulla, kun sillä on kolikko korvassa." Siinäpä se. Oma tulkinta ratkaisee.

Taidetta tulkitessa ja arvioitaessa on harhaa kuvitella, että kaikkea taidetta voi rinnastaa ja verrata toisiinsa. Merimaisema paljastaa paremmin mahdollisen hyvyytensä suhteessa toisiin merimaisemiin eikä suhteessa performanssiin. Ja oopperaa ymmärtää paremmin muiden oopperoiden parissa, eikä suhteessa populaarimusiikkiin. Jos yrittää arvioida teoksen laatua väärässä kategoriassa, arvio menee pieleen.

Kaiken arvioinnin takana häilyy kuitenkin inhimillinen maku, jolle ei lopulta löydy täysin selkeää perustaa tai kriteereitä. Yksi tykkää mämmistä ja toinen kiisselistä ja molemmilla on vankka usko siihen, että oma maku on oikeassa. Oikeassa olemisen tunne alkaa kehittyä jo varhain kun lapsi ryhtyy tekemään havaintoja oman ruumiinsa kautta muista ihmisistä. Koska kasvamme ja elämme ihmisten ympäröiminä meille kaikille on kehittynyt mieleemme jonkilainen ihmisen ideaali, jonka perusteella ymmärrämme heti kuka on heiveröinen, lihava tai pieni. Mutta kauneudelle ei kehity vastaavaa standardia, koska kauneus on käsitteellistä.

Maku yhdistää meitä samanlaisista asioista pitäviin ihmisiin. Maku rakentaa yhteyttä. Vieraaseen ihmiseen tutustuminen sujuu paremmin, jos löytyy yhteisiä pitämisen kohteita. Yksilö tai ryhmä voi kuitenkin olla makunsa kanssa väärässä, kuten vaikkapa sadisti tai joukko fanaatikkoja. Se että pitää jostain ei tarkoita että pitämisen kohde olisi hyvää. Eikä maun avulla pysty erottamaan taidetta ei-taiteesta. Siksi se mikä “oikeasti” on hyvää täytyy perustua hieman laajempaan kollektiiviseen ajatukseen. Näin myös taiteessa, vaikka siinä omat haasteensa onkin. Maku myös muuttuu ja elää ajassa. 70-luvun elokuva voi tuntua hitaalta 2000-luvun elokuvan nopeaan rytmiin tottuneelle.

Lopulta taiteessa on kyse taidetta isommasta asiasta – kauneudesta – jota ihminen on taipuvainen kohtaamaan ja kokemaan monilla elämän alueilla. Taide on yksi viitekehys, jossa kauneutta on mahdollista kokea, etsiä ja toteuttaa. Taide on tavallaan ”kauneuden koelaboratorio”, jossa tuotetaan ja koetaan uusia esteettisiä elämyksiä mitä erilaisimmin välinein ja motiivein. Taide on kaunista.

Pekka Hannula

( Alkuperäinen kirjoitus vuodelta 2005. Tekstiä on muokattu ja päivitetty useaan otteeseen, viimeksi 22.04.2023 )