Tekoälystä, taiteesta ja paskapuheesta

Aamu-tv:n Jälkidigissä keskusteltiin (19.4.23) tekoälyn tekemästä kuvasta, jolla valokuvaaja Boris Eldagsen voitti Sony World Photography Award -kilpailun. Jälkidigin panelistit (Lassi Kurkijärvi, Anni Lintula ja Jani Halme) hämmästelivät tekoälyn kykyä tehdä aidon näköisiä valokuvia. Samalla he sotkivat mukaan maalaustaiteen. Tässä mielestäni panelisteilla menivät kuitenkin puurot ja vellit sekaisin. Nimittäin, maalaustaide, kuten muukin ihmisen käsin tekemä taide ei ole ensisijaisesti digitaalisessa muodossa oleva kuvatiedosto, vaan fyysinen objekti, taide-esine, artefakti.

Se on varmasti totta, että tekoäly tulee sotkemaan valokuvien ja valokuvaajien maailman varsin perusteellisesti. Parin vuosikymmenen aikana valokuva on siirtynyt  negatiiveistä ja pimiöistä digitaalisuuden pariin. Nyt kun valokuvalla ja tekoälyllä on sama viitekehys – digitaalisuus – niin ne kietoutuvat toisiinsa yhä enenevästi. Jatkossa tekoälykuvia voi olla yhä vaikeampaa – jopa mahdotonta – erottaa ihmisen ottamista kuvista.

Mutta tavanomainen maalaustaide ei ole lähtökohtaisesti digitaalisuutta, vaan maalaus elää esineenä fyysisessä maailmassa. En usko tekoälyn murtautuvan taiteentekemisen fyysiseen todellisuuteen esimerkiksi robotti-taiteilijoiden avulla, muuten kuin kokeiluluontoisena kuriositeettina. Tämä on aivan liian kallista lystiä. Ainoa järkevä reitti tekoälylle fyysisten esineiden maailmaan on tuloste. Ja on vaikea nähdä miten tuloste voisi päihittää alkuperäisen maalauksen, vaikka tulosteissa kuinka jäljiteltäisiin maalauskankaan kuvioita. 

Luultavaa on että tulevaisuudessa erilaiset tulostustekniikat tulevat kehittymään entistä monipuolisemmiksi ja tulostamisen avulla tehdään yhä vaikuttavampaa “taidetta”. Ja voi olla että perinteisin menetelmin käsin taidettaan tekevät taiteilijat vähenevät, kun yleisö laittaa enemmän tulosteita seinilleen ja museot keskittyvät elämysten tuottamiseen. Elämys-taide-meiningissä tekoäly ja tietokoneavusteisuus erilaisine digitaalisine projisointeineen on varmasti jatkossakin yhä vahvemmin mukana.

On syytä varautua tekoälyn vaikutuksiin kaikilla taiteen alueilla. Reitti jota kautta tekoäly tunkeutuu taidegrafiikan pariin liittyy digitaaliseen painotekniikkaan, jossa mikä tahansa sähköisessä muodossa oleva kuva voidaan tulostaa monipuolisesti melkeinpä mille tahansa pinnalle. Kirjoitin tästä hieman jo aiemmin.  Tavanomaisen taidegrafiikan seassa liikkuu digitaalivedoksia, digital print. Useimmiten näissä on kyse tulosteesta, joka on mustesuihkutettu tavanomaiselle taidegrafiikan paperille ja merkattu kuten muukin grafiikka. Joskus näistä käytetään nimitystä pigmenttivedos, mikä on hämäävää, koska kyseessä on mustesuihkutuloste.

Tavanomaisen taidegrafiikan ytimessä on painolaatta, jonka taiteilija piirtää, kaivertaa tai muuten työstää. Vedossarjan vedokset otetaan tältä painolaatalta painoprässin avulla. Taidegraafikon ammattitaito liittyy laatan valmistamiseen ja vedostusprosessiin. Digitaalivedosten avulla on mahdollista ohittaa tämä, kun kuva voidaan tehdä ääritapauksessa tekoälylle juttemalla ja tulostamalla. Digitaalisuuden myötä, ja varsinkin nyt tekoälyn voimakkaan kehittymisen aikana, kuka tahansa voi esiintyä taidegrafiikan tekijänä. Ja taideyleisö tulee olemaan tässä yhä enemmän ymmällä. Miten erottaa aito väärästä, kun molemmat on tehty samanlaiselle paperille? Aina silloin oltava tarkkana kun teoksen kerrotaan olevan digitaalivedos, digital print, pigmenttivedos tai vaikkapa sekatekniikka, mikä voi olla keino häivyttää kuvan tekemiseen liittyvää digitaalisuutta, tulostusta ja tietokoneen käyttöä. Yleensä jos taidegrafiikan teoksessa on käytetty useita tekniikoita, ne tulisi  kertoa avoimesti. Tulosteet eivät ole originaalia taidegrafiikkaa vaan markkinagrafiikkaa, jonka todellista luonnetta peitellään hämäävillä termeillä. Tässä on se alue, jossa taidegrafiikan piirissä ns. paskapuhe kukoistaa.

Toksista taidepuhetta

Ylen nettikeskustelussa silmiini osui kommentti, jossa joku sanoi ITE-taiteilijan olevan nimikkeenä toksinen. Lyhenne ITE tulee sanoista itse tehty elämä ja liittyy vuosien takaisiin näyttelyihin. En tässä nyt ota kantaa onko sana toksinen vai ei.

Rupesin kuitenkin miettimään mitä toksisuus voisi olla taiteilijan ja taidekentän yhteydessä. Miehiin liitettynä toksinen maskuliinisuus tarkoittaa vanhakantaista patriarkkaalista miesvaltaa pönkittävää asennetta ja suhtautumista asioihin. Tosi mies ei puhu eikä pussaa -tyyppi, joka ei apuja pyytele vaan hoitaa hommansa, tarvittaessa nyrkit pystyssä, käy vieraissa ja elättää perheensä. Hieman sellainen “perinteinen” mieskuva siis. 

Entäs taidekenttä? Mikä voisi olla se taho, joka levittää toksisuutta vaikkapa nimeämisen ja lokeroinnin avulla, mikä on oiva keino pönkittää valtaa. Kun joku leimataan amatööriksi, itse-oppineeksi, ei-matrikkelitaiteilijaksi tai taiteilijajärjestön kokelasjäseneksi, niin tämä levittää epäilyksen varjon kyseisen taiteilijan tekemän taiteen päälle ja myrkyttää hänen uskottavuuttaan. Juhani Palmu on tästä hyvä esimerkki. 

Pohjimmiltaan toksisuudessa taitaa olla kyse on valta-asemista ja niiden säilyttämisestä. Voisiko olla niin, että taidekentällä toksisuus leviää oikean ja väärän taiteen välisessä vuoropuhelussa, kun korkean taiteen (aito, hyvä, ammattimainen, taideinstituutio) puolustajat pölläyttelevät nimeämismyrkkyä matalan (huono, käsityö, viihde, dekoraatio) taiteen edustajien niskaan? 

Vastustajan ovela nimittely on myös vanha retorinen keino haluttujen mielikuvien aikaansaamiseksi ja oman tavoitteen (kuulijoiden vakuuttaminen) saavuttamiseksi. Esimerkki tästä löytyy samaisesta Ylen artikkelista, jossa jutun kirjoittanut toimittaja Päivi Puukka ovelasti puolustaa toimittaja, kirjailija Laura Frimania nimeämällä kriitikko Sanna Lipposen “taidealaa kommentoivaksi bloggaajaksi”. No, jokainen arvioikoon itse onko tässä kyse toksisuudesta vai retoriikasta vai jostain muusta.

Ilmiö on kuitenkin todellinen. Läpi historian on nimittelyä harjoitettu ja jatkossakin harjoitetaan, sillä pikku piru taitaa asustella edelleen meissä jokaisessa.

Kelpaako taiteilija taiteilijaksi?

Parhaillaan käydään keskustelua, voiko taiteilija olla kuka tahansa, joka on koronan aikana ryhtynyt taiteilijaksi; vai onko taiteilija joku, jolla on taidekoulutusta. Keskustelua asiasta löytyy mm. Ylen sivuilta.

Keskusteluissa monelta jää huomaamatta, että “taide” on joustava yleistermi, joka pitää sisällään laajan kirjon hyvin erilaisia ilmiöitä, joilla ei ole pahemmin mitään tekemistä keskenään - graffiteista oopperaan. Ja vastaavasti “taiteilija” on myös yleistävä käsite, jota liitetään moniin yhteyksiin. Löytyy esimerkiksi muoti-, meikki-, viihde-, kansan-, tatuointi- ja sirkustaiteilijoita sekä ääni-, lasi-, valokuva-, ja kuvataiteilijoita jne. 

Yleistäen “taiteilija” tarkoittaa osaavan tekemisen -joukkioon kuuluvaa henkilöä, joka voi olla lähes kuka tahansa. Kun ainoa yhdistävä tekijä erilaisten tekemisten välillä on sana “taide” tai “taiteilija”, niin syntyy automaattisesti oletus samankaltaisuudesta. Ja näin kuvataiteilijoiden taide rinnastuu esim. sisustustaiteilijan “taiteeseen”.

Koulut käyneelle kuvataiteilijalle tämä saattaa olla kiusallista, mutta harrastuksestaan innostuneelle akryylimaalarille, tatuointeja tekevälle tai meikkitaiteilijalle tms. arvoa nostavaa. Ammatin, profession, näkökulmasta taiteilija ja taide käsitteiden käyttö aiheuttaa arvon laskua tai nousua riippuen mistä suunnasta asiaa katsotaan. Taide kytköksen avulla matala (vähemmän arvokas tekeminen, käsityö) taide pyrkii liikkumaan kohti korkeaa (kaunotaiteet, korkeakulttuuri) taidetta. 

Tässä ollaan ikään kuin arvostusten hississä, jossa matala hakee arvostuksessa parempia asemia ja samalla vetää jo korkealla olevia alaspäin, koska taide tavallaan laimenee ja vesittyy kun yhä uusia asioita liitetään sen piiriin. Ennen sarjakuva oli sarjakuvaa, huumoria ja viihdettä, nykyisin sarjakuvataidetta, jonka tekemiseen saa myös koulutusta.

Taiteilija on siis käsitteenä yleisluontoinen ja ammattinimikkeisiin lisättynä se tuo ammattiin hämäryyttä. Tästä syystä taiteilijan kannattaa, jos vain se on mahdollista, käyttää ammattinimikkeitä kuten taidegraafikko, taidemaalari tai kuvanveistäjä. Näiden tittelien haltijat ovat vastaavien Suomen Taiteilijaseuran ammattiliittojen jäseniä. Esim. taidegraafikko on Suomen Taidegraafikot ry:n jäsen. 

Toki kaikilla ei ole mahdollista tehdä pesäeroa taiteilija sanaan. Kuvataiteilijoita tai esim. valokuvataiteilijoita on jatkossakin keskuudessamme.  Muista taiteen aloista puhumattakaan

Näyttelyboikotti

Näyttelyihin liitetään glamouria ja positiivisia mielikuvia. On ihanaa kokea kauniita värejä, käyskennellä avajaisissa ja pohtia luovia oivalluksia. Julkisuudessa yleisöön päin näyttelyiden kulissit näyttävät olevan kunnossa. 

Taiteilijan suunnasta, tai tarkemmin sanottuna, taiteilijan ammatin näkökulmasta katsottuna näyttelyn pitoon liittyy ristiriitaisia tunteita. Toisaalta on mukava kun näyttelyiden kautta saa töitään esille, kohtaa yleisöä, saa mahdollisesti mediajulkisuutta tai kritiikin huomiota ja uuden rivin ansioluetteloon. Toisaalta näyttelyn pitäminen on taloudellinen taakka. Harva näyttely yltää edes plussalle jos kulut lasketaan oikein. Jotkut kollegat ovat kuulemma jopa ottaneet velkaa näyttelynsä kuluihin. 

Suurin osa kaikista galleria näyttelyistä, joita suomen vuokravetoisessa systeemissä ja alikehittyneillä taidemarkkinoilla järjestetään, ovat taiteilijalle tappiollisia. Eikä museossa pidetty näyttely, yksin tai ryhmässä, ole sen kannattavampi. Harva museo maksaa taiteilijoille ns. museopalkkioita ja silloinkin kun jotain maksetaan, ovat summat pieniä. Vain ani harva taiteilija kykenee elämään teostensa myynnillä. Moni tekeekin jotain lisätyötä kyetäkseen ylipäätään toimimaan taiteilijana. 

Taiteilija elää näyttelyiden kanssa puun ja kuoren välissä. Tai jonkinlaisessa odotuksessa. On tavallaan pakko osallistua näyttelyiden pitoon ja rakennella niiden avulla ansioluetteloa, jotta voi pitää yllä apurahatoivoa.

Näyttelyt ovat se keskeinen väline minkä avulla uraa rakennetaan. Niiden kautta taiteilija osoittaa aktiivisuuttaan ja osoittaa olevansa varteenotettava ansioitunut ehdokas apurahan saajaksi. Apurahaa tavoitellaan ja halutaan, sillä ne ovat tärkein taiteilijan toimeentuloa parantava tekijä, joka mahdollistaa täysipainoisen työskentelyn.

Moni roikkuu löysässä hirressä tai juosta kituuttelee oravanpyörässä, josta käsin rakentaa uraansa tappiollisten näyttelyiden avulla ja odottaa, että joskus pääsisi apurahoitettuun tilanteeseen ja vapaaseen taiteen tekoon. Mielestäni systeemissä on jotain pielessä kun saadakseen apurahoja on osallistuttava tappiollisten näyttelyiden pitoon omalla kustannuksellaan, jotta saa kerättyä itselleen ns. taiteellisia ansioita.

Kirjaston sivuhuoneessa tai kahvilan takaseinällä pidetty näyttely ei ole taiteellinen ansio vaan ajan haaskausta. Tätä blogitekstiä kuvittaa kuva Espoon Ison Omenan näyttelytilan näyttelystä muutaman vuoden takaa. Kyseessä on näennäisen vilkas ympäristö ja tila, joka ei kiinnosta ohikulkijoita. Tämän kaltaiset halvat tai ilmaiset ja valvomattomat (tai itse valvotut) tilat ei tuo juuri myyntiä eivätkä lisää painoarvoa ansioluetteloon.

Sanonta “artisti maksaa”  on kuvataiteessa täyttä todellisuutta. Taiteilijalle epäedullisen kulurakenteen ja huonosti toimivien taidemarkkinoiden takia olen itse käytännössä luopunut omien yksityisnäyttelyiden pitämisestä. Ylevää olisi sanoa että “boikotoin” systeemiä. Mutta käytännössä “boikotillani” ei taida olla mitään merkitystä. Artisti maksaa jatkossakin.

Blogi RSS

Poliittista taidetta - mitä sitten?

Äskettäin Ylen jutuissa käsiteltiin taiteen poliittisuutta. Ensin Anna Tuori kertoi osan poliittisesta taiteesta olevan “kaksinaismoralistista ja tekopyhää” kun siinä maailmankauheudet estetisoidaan ja taiteilijat rakentavat omaa uraansa toisten hädällä. Tuorin oma taide on osa tavanomaisen maalaustaiteen jatkumoa.

Kritiikin kohteeksi joutuneet Riko Sakkinen ja Jani Leinonen puolustautuivat todeten Tuorin edustavan täysin vastakkaista taidekäsitystä,  oikeistolaista taidekäsitystä, jossa “koristellaan porvareiden salonkeja”. Heille taide on ennen kaikkea vasemmistolaisen politiikan tekemisen väline.

Myös Hesari otti kantaa taiteen poliittisuuteen pääkirjoituksessaan epäilemällä sen kestävyyttä. Kalle Puolakka Helsingin yliopistolta muistutti huonompaa ja parempaa löytyvän kaikesta taiteesta.

Juttuja lukiessa hieman yllätyin kuinka helposti vanha tuttu kaupallisen ja ei-kaupallisen taiteen jakolinja nousee esiin. Hieman pelkistäen ja mutkat suoriksi laittaen voisi sanoa, että Tuorin suunnasta taidetta lähestytään esteettisenä esineenä, taiten tehtynä käsityöperinteeseen liittyvänä objektina, joka voidaan myydä, ostaa ja omistaa. Teoksen kiinnostavuus nivoutuu teoksen fyysiseen olemukseen, siihen miltä se näyttää ja miten se on tehty. Poliittisen tekemisen suunnasta taidetta käytetään välineenä, jonka avulla pyritään aikaansaamaan yhteiskunnallista muutosta. Tässä teoksen tekotapa lähinnä tukee sen välittämää sanomaa ja poliittista sisältöä. 

Toisaalta kaikki taide on jossain mielessä poliittista ja jokaisella taiteilijalla on poliittinen näkemyksensä, joka heijastelee toiminnan taustalla. Jo se että laittaa teoksellensa hintalapun on poliittinen teko ja myönnytys markkinataloudelle. Joskus mietin voivatko taiteilijan omat näkemykset edustaa poliittisesti aivan eri katsontakantaa kuin hänen teoksensa? Taiteilija luulee olevansa poliittisesti sitä tai tätä, mutta hänen teokset elävät omaa elämäänsä taidemarkkinoilla. Kertooko taide totuuden tekijästään vai jääkö tekijä aina enemmän tai vähemmän teoksen varjoon?

Kun taiteesta tehdään politiikkaa, niin äänekkäimmin asialla ovat yleensä vasemmistolaiset taiteilijat. Jos yritän ajatella mitä muut poliittiset näkemykset voisivat olla taiteessa, niin mieleeni nousee kummallisia kliseemäisiä ajatuksia. Esimerkiksi keskustalainen taide näyttäytyy päässäni kotieläinveistoksina ja suomimaisemina. Vihreän taiteen liitän - ehkä liian helposti - ympäristötaiteeseen ja perussuomalaiset toritaiteeseen. Demareiden maailmankuvaan liitän taidegrafiikan, jossa ollaan aiheiden puolessa arkisten teemojen ja työn äärellä. Vähän niin kuin takavuosina ruotsissa, jossa taidegrafiikka kukoisti vahvasti sosiaalidemokratian hallitessa. RKP:n yhdistän mielikuvissani meriaiheisiin sekä huutokaupoissa asiointiin. Kristilliset tuovat mieleen kivat enkelikuvat ja luontoteemat. 

Todennäköisesti mielikuvani eri poliittisiin suuntauksiin liittyvästä taiteesta on vääristynyt ja virheellinen. Ajatus kuitenkin, siitä millaista poliittinen taide voisi olla vasemmisto-oikeisto vastaparin ulkopuolella, on mielenkiintoinen. Kun ajattelen oman taiteen tekemiseni poliittista olemusta, niin teen teokset myytäväksi ja pidän taiteilijaa käsityöläis-ammatinharjoittajana. Tämä on selvästi oikeistolainen ajatus. Toisaalta teen teoksia mahdollisimman pitkälle kierrätys-, ylijäämä- ja uusiomateriaaleista ja käytän myrkyttömiä menetelmiä. Tässä liikun vihreään suuntaan. Taidegrafiikassa osa aiheistani kumpuaa Raamatusta ja meditatiivinen piirtämiseni sivuaa rukousta. Tämä liittää minut kristillisyyteen ja hengellisyyteen. Lisäksi pidän ajatuksesta, jossa taidegrafiikka on helposti kaikkien saatavilla. Tämä on taas myönnytys sosiaalidemokraateille. 

Näyttää siltä, että taiteen tekemiseeni vaikuttaa joukko poliittisesti erivärisiä ja ehkä muitakin motiiveja, jotka yhdessä muodostavat pääni sisään toimintaani ohjaavan “hallituksen”. Vaikea on sanoa mitä taiteeni poliittisesti täsmällisesti edustaa. Olenko “kapitalistisen ajattelun ajuri” - niin kuin joku minua vuosia sitten jossain nettikeskustelussa nimitti kun yritin tulla toimeen ammatinharjoittajana oman taiteeni myynnillä - vai olenko poliittinen keitos, jossa Kokoomuksen, Vihreiden, KD:n ja SDP:n arvot elävät sulassa sovussa ja ohjaavat tekemistäni? 

Mitäpä siitä jos joku tykkää käyttää taidetta poliittisena vasaranaan. Ja mitä sitten, jos joku väkertää sohvanpäällystauluja keskiluokan koteihin tai tekee jotain muuta taiteen nimissä. Ja mitä siitä mitä kukakin kauniina tai rumana tai kiinnostavana pitää. Taiteen syli on avara ja sinne mahtuu niin kommunistit kuin porvarit ja kaikki muutkin. Taide rakastaa kaikkia lapsiaan kapinallisista kiltteihin.

On vain hyvä, että myös taidekentällä ovat erilaiset näkemykset edustettuina ja niille annetaan tilaa. Ainakin syntyy värikästä keskustelua jos ei muuta. On hyvä myös muistaa, ettei Taide ole mikään yhtenäinen asia vaan kirjava joukko mitä erilaisimpia tekotapoja ja lähestymistapoja, joilla ei ole välttämättä mitään tekemistä keskenään, eikä niitä edes kannata yrittää vertailla.  

Blogi RSS