Tekoäly puhututtaa ja tekoälytaide herättää epävarmuutta taiteen tulevaisuudesta. Yksi mahdollinen kehityskulku tässä on taiteen jakaantuminen digitaalisuuden puitteissa tapahtuvaan ja perinteiseen taiteen tekemiseen. Tekoälytaide tapahtuu tietokoneohjelmin, erilaisten tulosteiden ja projisointien kautta. Perinteisessä taiteilussa taidetta tehdään omaan taitoon luottaen kuten ennenkin.
Luultavasti digitalisaatio (automatisaatio) jyrää edelleen myös taidekentällä, kuten kaikkialla yhteiskunnassa ja ottaa perinteisistä taiteilijoista jonkin asteisen niskalenkin. Tietokoneohjelmien avulla on huomattavasti helpompaa tehdä näyttely tai rakentaa museoihin isoja elämyksellisiä kokonaisuuksia kuin perinteisin keinoin. Michelangelo maalasi sikstiiniläiskappelin freskoja vuosikaudet. Videoprojisoinnilla vastaavan tilan täyttäminen on huomattavasti helpompaa, nopeampaa ja kustannustehokkaampaa. Ja tietokonemallinnuksia apunaan käyttävä veistäjä ehtii täyttää monta museota veistospuistoillaan samassa ajassa (kolme vuotta) kuin Michelangelolla kului yhden ainoan Daavid patsaan veistämiseen. Koneälyn käyttö johtaa – ja on jo nyt johtanut taiteen viihteellistymiseen. Luultavaa on, että tämä elämyksellisyyden tavoittelu tulee vain kiihtymään ja tulemme näkemään yhä ihmeellisimpiä taiteen wonderland elämyksiä immersiivisine teoksineen myös jatkossa.
Tekoälyn tie fyysisten taideteosten pariin tapahtuu digitaalisen tulostamisen kautta. Tässä tekoäly demokratisoi taidetta. Tekoälytaiteen tekeminen tulee kaikkien ulottuville. Siitä tulee (on tullut jo) niin helppoa, että teoksia voi tehdä tekoälylle puhumalla. Tulosteiden invaasio varmaankin kaventaa perinteisten taiteentekijöiden elintilaa ja toimintamahdollisuuksia, mutta en usko käsityön totaaliseen kuolemaan. Aina tulee olemaan joukko taiteilijoita, joille taide liittyy omaan ajatteluun, luovuuteen ja kädentaitoon.
Asiaa voisi rinnastaa käännöskoneisiin, jotka kääntävät oman puheen toiselle kielelle. Suomalainen voi siis jutella vaikkapa kiinaa, urdua tai italiaa applikaation avulla. Kuitenkin, se että “puhuu” näin vierasta kieltä, ei tee puhujasta tosiasiallisesti kielitaitoista. Vastaavasti tekoälyn avulla “taidetta” tekevä ei ole taiteilija ammattitaidon (käsityön) näkökulmasta. Tässä osaaminen tai taito säilyy myös sähkökatkon aikana.
Se mitä todennäköisesti tulee tapahtumaan liittyy taiteilijan persoonaan ja tunnettavuuteen. Tulosteiden kohdalla “taiteilijan” signeeraus, eli se kuka tekoälytaideteoksen on tehnyt, korostuu. Maailmankuulut taiteilijat, ja myös tekoälytaiteilijoiksi heittäytyvät julkimot, vievät tässä suurimman huomion. Näissä karkeloissa naapurin tekoäly-ITE-taiteilijan vastaavat tulosteet eivät kiinnosta ketään. Taiteesta tulee siis enenevästi yksilöön liittyvä hengentuote ja tulemme näkemään taiteilijanerojen uudelleensyntymän. Nerojen, joiden ohjeita ja puhetta tekoäly kuuntelee herkällä korvalla; ja joiden tulosteissa ja napinpainalluksissa on sitä jotain. Tässä kehityskulussa taiteeseen liittyvä käsityö muuttuu editoinniksi, ja taiteilija valintoja tekeväksi editoijaksi. Nähtäväksi jää tulevatko nämä tekoälytaiteilijanerot olemaan miespuolisia henkilöitä kuten heidän historialliset edeltäjänsä.
Ja mitä taidegrafiikkaan tulee, niin kenties joku digitaalivedoksia taidegrafiikan paperille tulostava tekoälytaidegrafiikkonero kirjoittaa vedoksiinsa – normaalin Tpl’a (“taiteilijan itsensä vedostama” = Tirée par l'artiste) merkinnän sijaan – Ipl'a (“taiteilijan itsensä tulostama” = Imprimè par l'artiste). No, oli miten oli. Huumori sikseen. Tulosteisiin liittyvä hämärä taidepuhe, taidemystiikka ja tekotapojen salailu tulevat joka tapauksessa varmuudella lisääntymään, kun tekoälytaidetta (tulosteita) taidepestään salonkikelpoiseksi oikeaksi taiteeksi.
Mainitsen vielä, että yleisellä tasolla julkisuudessa keskustellaan innokkaasti tekoälytaiteesta ja ihmetellään tekoälyn avulla tehtyjä “maalauksia” ja sujuvasti sivuutetaan se tosiasia, että kyse on digitaalisista kuvatiedostoista tai tulosteista (jos kuva esitetään fyysisessä muodossa). Keskustelua tulosteista ei tässä yhteydessä käydä. Maalauskankaalle tulostettu kuva ei ole maalaus, vaikka se kuinka kultaisissa kehyksissä esitetään. Mielestäni maalauksia ei tehdä tietokoneohjelmin tietokoneen näytölle eikä painotalon digitaalipainokoneella vaan käsipelillä taiteilijan työhuoneella. Kirjapainossa tehdään julisteita ja muita tulosteita. Maalaustaide on täysin eri asia.
Loppuun vielä tiivistys tästä skenaariosta.
Digitalisaation myötä tapahtuu taiteilijoiden jakaantuminen: digitaalisia hengentuotteita puhuviin taiteiljaneroihin ja niihin, jotka kiinnittyvät käsityöläisyyteen. Sekä nerous ja käsityö tekevät vahvan paluun taiteeseen. Jana, jolla taide tapahtuu näyttää seuraavalta: sen toisessa ääripäässä on taiteiljanero hengentuotteineen ja toisessa käsityöläinen artefakteineen. Nähtäväksi jää mitä kaikkea janan muissa kohdissa puuhaillaan.
Oma sijaintini tässä on lähellä janan käsityöläispäätyä.
Vastustan taiteen digitalisaatiossa erityisesti tulosteita. Minulla ei ole mitään museoiden ihmemaita, installaatioita, näyttöjä, projisointeja tai muita sähköisessä muodossa olevia teoksia vastaan. Mutta jos tulosteet hyväksytään taiteeksi muiden taideobjektien joukkoon, niin ne tulevat saamaan yhä enemmän seinätilaa gallerioista ja muista näyttelypaikoista. Tämä kaventaa maalaustaiteen, taidegrafiikan ja muun tavanomaisen taiteen pelitilaa taidekentällä. Kyse on taiteilijan ammatinharjoittamisen edellytyksistä ja toimeentulosta. Taidegrafiikan alueella digitalisaatio näkyy digitaalivedoksina. Siksi olen asian suhteen uusluddiitti tai oikeastaan taideluddiitti.