Some vie voimat

Taiteesta puhuminen vie aikaa ja energiaa. On Facea, Instaa, Twitteriä ja LinkedIniä. Voi blogata, vlogata ja Tik-Tokata. Ja sitä rataa. Erilaisia alustoja on paljon. Vaikka ottaisi käyttöön niistä vain muutaman, niin jo tämä voi alkaa häiritä taiteen tekemisestä. Näin tuppaa itselleni aina välillä käymään. Teoksista ja ateljeen touhuista somettaminen on toki ihan kivaa ja mielenkiintoista, mutta taideteoksia ei somea päivittämällä tehdä. En ainakaan minä. Ajattelen, että lähtökohtaisesti kuvataiteilija ei puhu taidetta vaan tekee sitä.

Kuitenkin nykyään on itsestään selvää, että taiteilijaa voi seurailla myös verkossa. Eikä tässä sinänsä mitään. Somen kanssa on elettävä ja siihen on sopeuduttava. En vaan oikein tiedä mikä tässä voisi olla se oikea strategia; harrastaa jatkuvaa some-läsnäoloa tai tehdä satunnaisia some-iskuja aina työpäivien tai -jaksojen väleissä?

Itse en ole löytänyt sopivaa tapaa toimia somessa vaan jatkuvasti kipuilen asian kanssa. Jos somettamisen ottaisi ihan tosissaan niin silloin se käytännössä tarkoittaisi uutta työtä, some-esiintyjän ammattia, kaiken jo olemassa olevan päälle. Ja mistä ihmeestä tuohon löytyisi lisätunteja. Taiteen tekeminen on kuitenkin taiteilijan varsinainen työ, johon pääasiassa fokus kiinnittyy.

Se että laittaa jotain nettiin on aina jostain muusta pois. Kommentteihin vastailu ja muu jälkipeli, se ottaa yllättävän paljon aikaa. Eri alustat houkuttelevat seuraamaan mitä postauksille tapahtuu, ja algoritmit tarkkailevat käytöstäni ja muokkaavat sisältöjä niin että viettäisin netissä entistä enemmän aikaa. Ehkä juuri tuo somen koukuttavuus on tässä se suurin ongelma. Aikaa tärvääntyy kaikenlaiseen some-tärkeään, joka syö sitä oikeasti tärkeintä, eli taiteen tekoa. 

Mistähän sitä löytäisi kurinalaisuutta ja oikeat some-rytmi-rutiinit, joiden mukaan päivänsä ojentaisi? Miten rajoittaa omaa impulsiivista, asioista yks-kaks innostuvaa luonnettaan, niin ettei yksinkertaisesti reagoisi johonkin kommenttiin keskellä taiteen-teko-päivää; ei antaisi asian vaivata kun vasta sitten kun olisi oikea aika asian käsittelyyn?

Pois varjosta

Kulttuurialoilla menee nyt huonosti. Työtä ja toimeentuloa on kadonnut kentältä satojen miljoonien edestä, kuten yle äskettäin uutisoi. Kuvataiteilijat, kirjailijat ja muut jotka tekevät itsenäisesti luovaa työtä omissa kammioissaan ovat hieman toisenlaisessa  tilanteessa kuin monet keikkatyöstä tekevät, joilta työt ovat kokonaan loppuneet. Vapaa taiteilija, joka valmistaa teoksia voi ainakin yrittää ajatella koronaa positiivisen kautta. Ateljeen keväisen valon odotuksessa on mahdollista tehdä teoksia tulevaisuutta ajatellen, tuleviin näyttelyihin ja kauppiaille myyntiin.

Yritän asennoitua koronarajoituksiin tilaisuutena rauhoittua luovan työn ääreen. Taiteen tekeminen toimii tässä minulla henkireikänä, terapiana, joka auttaa sietämään jo hieman ikävän tuntuista todellisuutta. Nyt kun työn alla ei itselläni ole tilaustöitä niin voin keskittyä rauhassa vapaaseen taiteiluun. Eli tehdä teoksia mistä aiheesta huvittaa. 

On myös mahdollista tehdä erinäisiä puhdetöitä, kuten painolaattojen valmistelua, eli leikkaamista, reunojen viilausta ja hiontaa. Nyt on aikaa myös tankata luovuuden akkuja vaikkapa lukemalla ne pinoon kertyneet mielenkiintoiset kirjat, joita ei – syystä tai toisesta – ole “ehtinyt” aiemmin lukea.

Käytän korona-aikaa myös taidekirjojen pläräilyyn ja käyn läpi vanhoja luonnoskirjoja, joista etsin jatkojalostukseen sopivia puolinaisia ideoita. Lisäksi otan aikaa uusien aiheiden ideointiin ja omissa ajatuksissa viipyilyyn ja joutilaana oloon. Yritän pitää koronauutiset ja -ajatukset ateljeesta ulkona. Koko ajan tämä ei onnistu, kun uutisointi kaikilla tasoilla on niin läpitunkevaa. Ihan sama minkä kanavan avaa niin johan sieltä koronaa pukkaa. Mutta suunta on kuitenkin nyt selkeä. Kohti valoa, kohti kevättä ja uusia teoksia. Pois koronan varjosta.

Blogi RSS

Peruskuntoa piirtäen

Ateljeeta siivotessa löysin laatikon pohjalta pienen piirroksen. Se esittää koiran päätä. Yleensä piirtelen luonnoskirjoihin, mutta tämän olin tehnyt erilliselle isommalle paperille, josta olin leikannut sen irti ja heittänyt laatikkoon, jonne se unohtui pariksi vuosikymmeneksi. Koira on tuttu, mutten muista sen piirtämisestä mitään. 

Kuva toi kuitenkin mieleen sen kuinka oleellista on piirtää, ylipäätään piirtää. Piirtäminen on perusasia, taiteilijan peruskunnon ylläpitoa. Se on toiminto jonka avulla pidetään ylläpidetään taiteilijuutta. Näin ainakin itselläni kun taidegraafikkona kaikki nojaa piirtämiseen. On kovin helppo laiminlyödä asia, jonka luulee jo osaavansa. Piirtäjä ei kuitenkaan ole koskaan valmis. Aina on opittavaa. 

Piirtämiseen - tai oikeammin - luonnosten tekoon liittyy sudenkuoppa, johon silloin tällöin putoan. Nimittäin, jos teen liian tarkan luonnoksen teosta varten voi käydä niin, että mielenkiinto itse teoksen tekemiseen lopahtaa. Se ei enää jaksa innostaa kun asia on jo käsitelty. Siksi varsinaiset teosten luonnokset ovat minulla hyvin ylimalkaisia, joskus ne ovat vain kirjoitetussa muodossa. Yritän varoa asian liikaa käsittelyä luonnoksessa. Erityisesti tämä on selvää kollaaseissa, jotka teen täysin spontaanista jokin teema tai ajatus tekemistä ohjaamassa. 

Siksi piirtämis-kuntoilua on hyvä tehdä ihan vaan piirtämisen vuoksi, omana asianaan. Piirrellä mitä tahansa esittävää ja suoraan mallista ilman sen kummempia muita tavoitteita. Sitä tuo koiran pääkin on ollut. 

Laatikon pohjalta löytyi myös nopea croquis-piirros liki 30 vuoden takaa. Päivämäärän mukaan se on tehty torstaina, eli ilmeisesti olen ollut Helsingin Taiteilijaseuran piirrustusillassa galleria Katariinassa, joka tuolloin oli Pohjoisella Makasiinikadulla.

Croquis on hyvää peruskuntoilua piirtäjälle. Sitä olen tehnyt vuosien saatossa säännöllisen epäsäännöllisesti, viimeksi vuosi sitten, kunnes korona laittoi piirrustusillat kiinni. Croquis se asia, jota olen vuoden aikana erityisesti haikaillut.

Blogi RSS

Taidegrafiikan teko on junailua

Taidegrafiikka on taiteen lajeista kaikkein teknisin. Toki monimutkaisia tekotapoja on muuallakin, mutta noin yleisesti ottaen taidegrafiikan tekoon liittyy paljon työvaiheita, jotka on hallittava. On laatan valmistamista ja pohjustamista. On kuvan siirtämistä, piirtämistä ja syövyttämistä laatalle. On hallittava hapot, paperit, painovärien muokkaukset ja vedostamisen käytännöt. Aivan yksinkertaisen teoksen valmiiksi tekeminen saattaa edellyttää jopa kymmeniä erilaisia työvaiheita.  

Siksi grafiikan tekoon kuuluvat erilaiset testit, joiden avulla otetaan tuntumaa johonkin tekniseen yksityiskohtaan. Kuten oheisessa kuvassa olen testannut tiettyä pohjustusainetta (pehmeä pohja) ja sen toimivuutta struktuurien syövyttämisessä. Kuparilevyn joutopaloille tehdyt tämänkaltaiset kokeilut ovat osa taidegraafikon työtä. Jatkuvasti näitä ei tarvitse tehdä, mutta aina kun hakee tekemiseen jotain uutta, asiaa on syytä hieman kokeilla. Ei ole järkevää yks kaks yllättäen tuoda prosessiin jotain jonka toimivuudesta ei varmuudella tiedä, ei ainakaan työskentelyn loppupuolella. Muuten voi käydä, että kaikki jo nähty vaiva mene hukkaan yllättävän kokeilun myötä.

Tässä mielessä taidegfafiikka ei ole kaikkein spontaanein taiteen laji. Inspiraatiot on hyvä ottaa ideointi vaiheessa, eikä yrittää kääntää liikkuvaa junaa mielijohteesta liian jyrkästi, jottei suista koko prosessia raiteilta. Kokeilut ja testit ovat usein hyvinkin luovia ja omituisia. Ja niin pitääkin olla. Samoin teosten ideointivaihe voi olla leikkisän villi ja vapaa. Mutta itse painolaatan valmistuksen prosessi on tekninen ja hyväksi havaittuihin rutiineihin kangistunut. Ja näin pitääkin olla. Tätä on taidegrafiikan teko - ainakin itselläni.

Blogi RSS

Leikisti tekemisen uusi alku

Lapsena kaikki oli mahdollista. Sitä osasi lentää ja sukeltaa maan uumeniin. Pystyi juttelemaan sammakon kanssa hyppelyn salaisuudesta ja kiipeämään nopeammin kuin orava kuusen latvaan ja näkemään sieltä kaukaisen aarresaaren ja merirosvot. Ja piirtäminen. Se oli silkkaa iloa ja oivallusta. Paperille ilmestyi kummallisia hahmoja, ilman ponnistusta, kuin itsestään. Aivan kuin oivalluksia olisi voinut poimia suoraan luovuuden lähteestä, joka oli siinä käden ulottuvilla. Sitten tapahtui jotain. Luovuuden lähde hiipui, se haalistui huomaamattomaksi. Leikisti tekeminen loppui. Mitä tapahtui?

Muistaakseni se oli Jouko Turkka, joka jossain vanhassa haastattelussa piti syynä piirustuksenopettajia, jotka saapuvat paikalle hyvää tarkoittavine neuvoineen ja alkavat kertoa lapselle miten asiat oikeasti tehdään. He opettavat tekemisen systeemin, jonka lapsi ja kasvava nuori omaksuu. Opettamisen myötä omaperäisyys, villit ideat, löytämisen ilo ja luovuus näivettyvät. Pahimmillaan koulutusputkesta syntyy taiteilija-virkamies, elävä kopiokone, joka pystyy piirtämään mitä tahansa valokuvan tarkkuudella - tekemään taidetta, joka on aivan helvetin tylsää. 

Miten sitten päästä tästä tylsyydestä eroon; unohtaa oppimansa ja aloittaa alusta; katsella ja kokea taas kaikkea lapsen lailla; löytää yhteys siihen, joka joskus oli mutta katosi? Tämä lapseksi jälleen tuleminen on ongelma, jota monet taiteilijat Picassosta lähtien ovat yrittäneet ratkaista. Picasson mielestä kaikki lapset syntyvät taiteilijoina.

Kun on omaksunut jonkin tyylin, tietyt tekemisen tavat ja tekniikat – vai pitäisikö sanoa taiteen rutiinit – niin nämä istuvat mielessä ja ruumiissa kuin tauti. Liikeradat ovat iskostuneet lihasmuistiin. On ilmeisen mahdotonta opetella uudelleen vaikkapa pyörällä ajamista, jos sen on jo lapsena oppinut. Toisaalta tässä on kyse eri tavalla ajamisesta, eri tavalla piirtämisestä ja asioiden näkemisestä toisella tavalla. Vaikeaa tämä on mutta kohti tarinoiden merta pitää ponnistella, kuten Salman Rushdie asian joskus ilmaisi. Siellä se luovuus lymyää ja sieltä riittää ideoita ammennettavaksi kaikille lapsenmielisille.

Blogi RSS

Teoksia jälleenmyyntiin

Täydensin hieman teosten valikoimaa Taikon nettikauppaan. Ihan mukava että on erilaisia paikkoja joista taidetta on ostettavissa. Tosin onko nettikauppa “paikka” sanan varsinaisessa merkityksessä kun fyysiset teokset varastoidaan taiteilijan omissa nurkissa. Myynti ja esittely tapahtuu kaikki virtuaalisesti ja taiteilija itse pakkaa ja lähettää myydyn työn Taikon ohjeiden mukaan asiakkaalle. Näin ainakin pienempien töiden kanssa, kuten grafiikan jota minulta on enimmäkseen Taikon kautta myyty. Kun grafiikka liikkuu vedoksina niin sitä on aika mutkatonta lähettää.

Blogi RSS

Korona masentaa, luovuuden liekki lepattaa

Miten säilyttää motivaatio kun korona tekee yksin tapahtuvasta työskentelystä entistäkin yksinäisempää? Miten pitää masennus ulkona ateljeesta ja säilyttää usko siihen että taiteellisella työskentelyllä on merkitystä ja oma paikkansa tässä maailmassa? Miten pitää luovuuden liekki ylipäätään hengissä? Korona on laittanut taidekentän kiinni. Näytökset on peruttu ja se mikä vielä toimii, toimii rajoitetusti. 

Korona on lisännyt yksinäisyyttä ja sen myötä on tulossa mielenterveysongelmia. Jo joka kolmatta suomalaista rassaa yksinäisyys. Tämä on paljon. Onneksi itselläni yksinäisyyden tunne liittyy lähinnä vain taiteeseen, työskentelyyn ateljeessa, eikä niinkään muuhun elämään. On perhe, joka ympäröi ja on sivutyö, joka, koronan takia vajaatehoisesta tyhjäkäynnistä huolimatta,  rytmittää viikkoja. Tässä suhteessa asiat ovat hyvin. Voin vain kuvitella miten lohdutonta voi olla yksin asuvalla itsensätyöllistäjällä jonka koko elämä tapahtuu omassa hiljaisuudessa ja jonka koko toimeentulo on taiteesta kiinni. Jos minulla on vaikeuksia välillä hahmottaa oikeaa suuntaa taiteeni kanssa ja löytää iloa ja motivaatiota työskentelyyn, niin kuinka paljon vaikeampaa se voikaan joillekin olla?

Taiteentekemisessä pitää olla mielekkyyttä, pitää olla suunta, jonne edetä vaikka sitä välillä voikin joutua etsimään. Jos ei enää jaksa uskoa, että homma etenee ja että omalla tekemisellä on merkitystä, niin taiteelta katoaa pohja ja taiteilijuus romahtaa. Ja kun taiteilijuus on vahvasti myös identiteettikysymys ja elämäntapa niin voi hyvin olla että joillakin koko elämä romahtaa. 

Taide on vahvasti uskon asia. On uskottava, luotettava siihen, että omilla teoksilla on paikka ja merkitys tässä maailmassa, että ne kannattaa tehdä. Uusi tutkimus koronan vaikutuksista taiteilijoiden työskentelyyn paljastaa että monelta on tämä usko jo loppunut. Osa taiteilijoista on siirtynyt muille aloille, mutta moni kuitenkin sinnittelee eteenpäin. Kyselytutkimus tehtiin syys-lokakuussa. Luultavasti tutkimuksen piirtämä kuva taiteilijoiden tilanteesta on alkuvuoden todellisuutta myönteisempi.

Kun masennus nakertaa ateljeen yksinäisyyttä, niin silloin ei motivaatiota kaiveta kyniä järjestämällä tai taiteellisia kokeiluja tekemällä. Tarvitaan yhteyttä ja vuorovaikutusta toisiin. On koettava, että liittyy taiteensa kautta muuhun yhteiskuntaan. Tarvitaan toivoa koronan jälkeisestä elämästä, jotta usko taiteen tekemiseen voisi säilyä. 

Kuvassa on kollaasi, joka on mukana Emil Cedercreutzin museon 23.2 avautuvassa Espoolaisten taiteilijoiden ryhmänäyttelyssä. Onneksi kaikki museot ei ole kiinni. Toivo elää.  

Blogi RSS