Ja yhä vaan villapipo värähtää

Perjantain Hesarissa kriitikko Mervi Vuorela lyttäsi Pelle Miljoonan kysellen mikä saa tämän tekemään keskikertaista musiikkia vuosikymmenestä toiseen pienelle iki-hippi porukalle. Vuorela nostaa lauluntekijälle kuitenkin hattua tämän tinkimättömyydestä muuttaa – rentoa, marginaalista ja joskus myös nykykuulijoita vaivaannuttavaa – retrotyyliään kaupallisten ja laadullisten paineiden alla. Olen pitkälle samaa mieltä Vuorelan analyysistä Pellen musiikista ja urasta. Kovin pliisua ollut sitten 70/80-luvun taitteen.

Vastaus kysymykseen, mikä saa taiteilijan jatkamaan puuhailujaan läpi elämän, jää jutussa antamatta. Vastausta kannattaa etsiä taiteen ja taiteilijuuden suunnasta. Tuntematta Pelle Miljoonaa tai tämän motiiveja lainkaan, rohkenen olettaa, että laulujen tekeminen on hänelle osa elämäntapaa. Lauluja tehdään kuin taidetta, kutsumuksena, omina teoksina, olosuhteista tai kaupallisesta menestyksestä huolimatta.

Tästä (oletetusta) kutsumuksesta Miljoona on oiva esimerkki. Sorvia kierretään oman ajatuksen, maun ja kykyjen mukaan. Kyseessä on tie jota kuljetaan. Kutsumus, jota seurataan vaikka sen syvyyttä välillä elämän ylämäissä koetellaan.

Toisilla kulkijoilla runoa pukkaa vielä kuolin vuoteellakin, vähän niinkuin Matissella, joka leikkeli viimeisinä tekoinaan värillisiä papereita kun ei enää muuta jaksanut. Kaikkien ei myöskään tarvitse olla satakieliä, takamaiden raakkujilla on oma paikkansa. Ja tyyliäkin saa vaihtaa, jos siltä tuntuu, vaikka ns. suuri yleisö ei sitä ymmärtäisikään.

Osalle vanheneminen tuo ilmaisuun syvyyttä, varmuutta ja kypsyyttä. Mutta kaikki eivät parane vanhetessaan. Uran huippuhetket saattavat joillekin tulla liian varhain ja loppu onkin sitten alamäessä kulkua, nuoruuden urotekojen varjoissa taistelua. Aikainen tähteys tai ns. läpimurto voi muodostua taiteilijalle taakaksi ja aiheuttaa hämmennystä ajan hermoa kyttäävälle kritiikille.

Onnekas se kuka saa isot onnistumisensa varttuneemmalla iällä, tai sitten kykenee säännöllisesti luomaan nahkansa, niin että ote tekemiseen pysyy tuoreena kaikissa elämänvaiheissa. Kutsumustaan vakaasti seuraavalta, omaa tietään kulkevalta ikääntyvältä taiteilijalta kysytään erityisesti uskoa omaan tekemiseen, itsekritiikkiä ja erityisen paksua nahkaa, jos aikoo olla ns. esillä hamaan hautaan asti… varsinkin jos ajatus laahaa vuosikymmenten takaisissa asioissa. Täytyy vaan toivoa, että oma itsekritiikkini on realistisella perustalla siinä vaiheessa kun loppusuora aukeaa.

Blogi RSS

Kollaaseja, partnerismia ja tuulen huminaa

Teen parhaillaan teossarjoja asiakkaalle. Erilaiset kollaaseissa käytettävät paperit valtaavat tilaa ateljeesta. Ekstrapöytiä ja erilaisia tasoja on käytössä. Työskentely ja papereiden lajittelu tapahtuu pääasiassa vaakatasossa, silppua syntyy ja homma tuppaa leviämään vähän joka suuntaan. Jossain vaiheessa eteen tulee tilanne, jossa on vaikea erottaa jyviä akanoista, eli roskia kelvollisesta paperiaineksesta.

Läpiveto on se mitä ei ateljeessa nyt kaivata. Reilut parikymmentä vuotta sitten, kun lapset olivat vielä pieniä, huomionkipeitä pikkuvintiöitä saattoi ilmestyä pöydän kulmalle pieniä paperileikkeitä puhaltelemaan ja hermojani testaamaan. Nyt työrauha on tältäkin osin taattu. Vain korona mietityttää.

Virus on seisauttanut suomalaisen taidekentän lähes kokonaan. Itselläni on kuitenkin juuri nyt töitä. Minulla oli tilaustöitä sovittuna jo ennen kriisin alkua ja onnistuin myös pitämään suurimman osan näistä. Joten tässä suhteessa olen hyvässä asemassa, ainakin näin kriisin alkuvaiheessa.

Tilaustyöni liittyvät yleensä partnerismiin, eli teosten yhteiskehittelyyn asiakkaan kanssa. Tässä tilanteessa partnerismi osoitti vahvuutensa pitkäaikaisine asiakassuhteineen. Kun muutamat uudet tilaustyön alut kaatuivat koronaan, niin vanhat yhteiskehittelylle rakennetut asiakassuhteet pitivät pintansa.

Täytyy olla kiitollinen ja nautiskella olemassa olevien tilausten kanssa syksyyn asti. Loppuvuosi ja siitä eteen päin on vielä kovin hämärän peitossa. Luultavasti taide tulee olemaan vielä pitkään alamaissa, vaikka muu talous alkaisikin kesällä käynnistyä ja pikkuhiljaa elpyä. Taide on kun sitä ”ylimääräistä”, johon satsataan vasta kun muut asiat on saatu kuntoon.

Blogi RSS

Taiteilijan köyhyys on systeemiin sidottua

Viimeaikoina on uutisoitu taiteilijoiden köyhyydestä ja myös koronan tuomasta tilanteesta, jossa taiteilijoiden jo ennestään heikko talous sukeltaa lisää. Uutisointi liittyy tutkimukseen, jonka mukaan taiteilijakunta on pääsääntöisesti persaukista porukkaa.

Ensiavuksi kaavaillaan säätiöiden mobilisoimia 3000 euron hätä-apurahoja auttamaan taiteilijoita jaloilleen. Ihan kiva. Mutta pitkällä juoksulla en oikein jaksa uskoa apurahojen pelastavaan voimaan. Pikemminkin ajattelen, että isossa kuvassa apurahat eivät ratkaise taiteilijoiden köyhyyttä vaan pikemminkin ylläpitävät sitä. Apurahoilla eläminen ja niiden saantiin itsensä kelpaavaksi tekeminen ja näin erilaisiin nälkäprojekteihin itsensä sitouttaminen, on pienituloista kituuttelua, eikä mitään sen kummempaa. 

Taiken johtajan Paula Tuovisen ehdotus, jossa apurahat muutettaisiin jonkinlaiseksi laajemmin taiteilijoille jaettavaksi palkaksi piilee myös köyhyysloukku. Sillä tuo palkkio ei tule olemaan suuri ja luultavaa on, että sen saaminen lakkaa jos sivutulot kasvavat liikaa. Eli tällöin sivutöitä ei pahemmin kannata tehdä ja sama köyhyys jatkuu muuntuneena vain erilaiseen järjestelmään sidottuun muotoon. Sinänsä laajemmin jaettava ”kaikille” samansuuruinen työskentelyn tuki on kannatettava ajatus.

Taidetta ei oikeastaan kannattaisi ajatella työnä vaan elämäntapana tai elämän tehtävävä, jota tehdään läpi elämän, satoi tai paistoi. Tämän ”kutsumuksen” rinnalle kannattaa sovitella oikeaa työtä, josta saa rahaa. Työtä jonka ei tarvitse liittyä taiteeseen. Työtä, joka sopii itselle, omaan persoonaan ja elämään. Vain tämä parantaa toimeentuloa laajemmin. Pelkästään taiteella ei elä kuin ani harva, minkä uusi tutkimus vahvisti, niin kuin kaikki edelliset tutkimukset.

Siksi tässä keskustelussa pitäisi puhua sivutöistä ja työnantajien asenteista osa-aikaiseen työhön. Pitäisi keskustella kaksoistutkinnoista, toisesta tutkinnosta taiteilijan koulutuksen rinnalle, ja työmarkkinoiden muutoksesta monipuolisemmaksi sivutöiden suhteen.

Pelkkä apurahakeskustelu on silkkaa potaskaa, sillä missään yhteiskunnassa ei koskaan tule olemaan mahdollisuutta panostaa taiteeseen taiteilijoiden haaveiden mukaisesti. Nytkin Ylen uutisen mukaan taiteilijoiden hätä-apu on vain 1/10000 taloussektorin hätäavusta. Näkökenttää pitäisi laajentaa, jotta näkyisi muutakin kuin pelkkä apuraharatkaisu ja löytyisi kestävämpi kokonaisratkaisu.

Blogi RSS

Koronatietoisuudesta lamatietoisuuteen

Aluksi luulin ettei korona vaikuta mielialaani. Tuumasin että näin taiteilijana olen tottunut yksin työskentelyyn, ja oli koronoita tai ei, homma on periaatteessa yhtä ja samaa. Sen kun vaan vetää ateljeen oven kiinni ja puuhailee niin kuin aina ennenkin. Olen kuitenkin ollut väärässä.

Korona huolestuttaa ja koskettaa läheisiä ja tuttuja. Siitä puhutaan kotona ja joka tuutissa uutisista someen. Ateljeessakin tulee koronaa podcasteista, joiden suurkuluttaja olen. Korona on kaupassa, jossa piirakat on pakattu yksittäin tai kaksittain pusseihin. Ihmiset oudosti kiertelevät toisiaan. Kassoilla pidetään turvavälit ja joillakin asiakkailla kumikäsineet.

Kun olin tällä viikolla sivutyössä seurani oli vain seinäkello. Omituista. Yhä useammilla ulkona liikkuvilla on suojamaskit. Mukavilla ulkoilupoluilla on epätavallista ruuhkaa ja ojaan asti vastaantulijoita karttavia poukkoilijoita.

Mielialan parantamiseksi olen vähentänyt somea ja uutisten seurantaa ja vaihdoin podcastit musiikkiin. Olen pitänyt päiväkirjaa totuttua ahkerammin, miettinyt ideoita, kuunnellut hiljaisuutta, halinut vaimoa ja rapsutellut koiraa.

Koronahypetys on kuitenkin niin kattavaa, että viruksen ajattelematta jättäminen on vaikeaa. Aivan kuin koko maailma olisi löytänyt uuden tietoisuuden, koronatietoisuuden tason. Koronatietoisuus on nyt todella läpitunkevaa. Vaikka asiaa yrittää olla ajattelematta, siellä se virus kuitenkin on heti valmiina tarttumaan tajuntaan.

Tämä herättää kysymyksen. Jos koronan laajamittaisella rummuttamisella on mahdollista rakentaa uusi tietoisuuden taso, niin ehkä tämä onnistuisi myös jonkin rakentavamman asian suhteen suhteen? Vaikkapa rakkauden tai oikeudenmukaisuuden. Mieluummin olisin rakkaustietoisuuden läpitunkevassa todellisuudessa kuin tässä missä nyt elämme. Miltähän tuntuisi elää maailmassa, jossa vallitsisi syvä tietoisuus rakkaudesta?

No, vaikka tää on utopiaa, taivas tai ajatusleikki, niin fakta on, että inhimillinen todellisuus, jossa kulloinkin elämme, luodaan aika pitkälle pelkästään puheella ja mielikuvilla. Seuraavaksi varmaan siirrymme lama-kurjimus-tietoisuuteen tai kulutusjuhlat-ovat-ohi-tietoisuuteen tai vanhaan kilpailevien tietoisuuksien tilanteeseen, jossa ollaan erimielisiä kaikesta tärkeästä. 

Blogi RSS

Mistä ideat tulevat? Missä luuraa hittitaulu?

Monesti se polttavin kysymys on: mistä löytyy hyvä toteuttamiskelpoinen idea? Mistä sen löytää? Kirjailija Salman Rushdie muistaakseni sanoi tähän kysymykseen liittyen jossain haastattelussa, että kirjailijan pitää saada vain yhteys tarinoiden mereen ja ammentaa sieltä. Sitten kaikki on yksinkertaista. Ajatuksena tässä kaiketi oli, että tarinat ikään kuin annetaan jostain ihmisen ulkopuolelta. Saman suuntaisesti runoilija Ruth Stone kuvaili (erään luennoitsijan mukaan) runojensa syntyä. Kun hän kuuli runon ikäänkuin lähestyvän niin silloin hänelle tuli kiire etsiä kynä ja paperia, jottei runo sujahda ohitse ja katoa jäljettömiin.

Vaikka olen muutamia kertoja nähnyt kuva-aiheita unessa ja piirtänyt ne sitten muistikirjaan aamulla, niin etupäässä ajattelen kuitenkin, että kuvalliset ideat syntyvät työskentelyn kautta. Kynän avulla tapahtuvan ajattelun avulla. Siksi harrastan luonnoskirjaan piirtelyä aina säännöllisin välein kun etsin ideoita. Se tuntuu toimivan paremmin kuin mahdollisten yöllisten näkyjen odottaminen.

Mukavaahan se tietysti olisi, että aina aamulla voisi vain kirjata ylös unimaailman ehdotukset. Ja sitten pistää tulemaan hienoja teoksia toinen toisensa perään. Unessa saadut lahjat ovat itselleni niin harvinaista herkkua, ettei niiden varaan voi tuotantoa rakentaa. Siksi piirtelen luonnoskirjaan ja ideoin aiheita. Taidegrafiikka on minulle nimenomaan piirrostaidetta, eli piirtämistä ideoiden ajattelusta toteutukseen.

Onnellinen on se joka löytää itselleen ”ison” aiheen, teeman, josta riittää ammennettavaa ja joka tyydyttää ja motivoi uusiin yhä variaatioihin. Välillä tuntuu, että ideat ovat hajanaisia ja ne eivät oikein liity mihinkään tai muodosta yhtenäistä kokonaisuutta.

Siksi on vain jatkettava hapuilua ja etsittävä helmeä. Ehkä kaikessa taiteessa syntyy lopulta melko vähän jotain todella hyvää suurimman osan teoksista ollessa tavanomaista rutiini- tai perustekemistä, Vähän niin kuin jollain lauluntekijällä, jonka laajasta tuotannosta lopulta seuloutuu vain muutama hitti. Tavallaan luonnostelussa on kyse hittitaulun etsimisestä. 

Blogi RSS

Paras ja kaunein syväpainopaperi

Eri grafiikan lajeille on omat kuhunkin tekniikkaan sopivat painopaperinsa. Oma paperimakuni on melko urautunut. Matkan varrella olen kyllä kokeillut monenlaisia laatuja ja eri maiden valmistajien tuotteita, mutta aina vaan palaan saksalaisen 1500-luvulla perustetun Hahnemülen 300g luonnonvalkoiseen pehmeään ja PH-neutraaliin syväpainopaperiin, joka toistaa hyvin laatan hennotkin viivat. Toisin haittana tässä on myös epäpuhtauksien toistumiset, mikä on välillä pieni riesa vedostettaessa. (Jos arvostaa paperin puhdasta valkoista, kannattaa valita jokin toinen paperivaihtoehto.)

Se on valintani myös siksi, että isän jäljiltä minulle jäi sitä runsas läjä. Kun isän isommat laatat olivat usein juuri tietyn kokoisia, joutui hän leikkaamaan paperista reilun suikaleen pois. Nämä suikaleet hän laittoi talteen ja vuosikymmenten saatossa suikalepaketteja kertyi nurkkiin ja varastohyllyjen ylisille. Sieltä ne ovat sitten päätyneet minulle. Luultavasti en muutamaan vuosikymmeneen joudu ostamaan painopaperia, jos pitäydyn pienikokoisissa töissä.

Kun vedostan, ovat kostutetut paperit prässin lähellä olevan laatikoston päällä muoviin käärittynä lasilevyn alla. Tapanani on pitää lähistöllä sumutinpulloa (jos kosteutta tarvitaan lisää) sekä paperilappuja ja veistä, joilla varmistan puhtaat nurkat kun tartun paperiin etsausvärin tahraamin sormin. Lähistöllä on myös imupaperia tai puhdasta froteeta, joiden avulla poistan paperista liian veden, jos siihen on tarvetta. Vedostuksen aikana pidän lasin pois ja paperinipun paljaana. Kun pidän tauon, käärin paperit takaisin muoviin ja laitan ne lasin alle odottamaan homman jatkumista.

Kysymys siitä mikä paperilaatu olisi paras ja kaunein, on kovin vaikeasti ratkaistavissa. Asiahan on henkilökohtaisesta mausta riippuvainen, se mikä yhden mielestä on hyvää, ei kelpaa toiselle. (Harald Sallberg)

Blogi RSS

Kotikutoisia metalligrafiikan välineitä

Taidegrafiikan tekeminen on usein melko monivaiheista ja laatan piirtäminen tai muu työstäminen voi olla hyvin työlästä. Siksi graafikot käyttävät – tai ainakin itse käytän kotikutoisilla ratkaisuja eri työvaiheita helpottamaan. Ensimmäisessä kuvassa on riviin vierekkäin juotettuja neuloja, neulalevyjä, joiden avulla on nopeampi rakentaa (varsinkin isoon painolaattaan) ristiin rastiin kulkevien viivastojen avulla mustaa pintaa. Yhdellä piikillä mustan pinnan kasaaminen vaatii kärsivällisyyttä ja vie aikaa.

Yhden piikin käyttö on kuitenkin usein palkitsevaa, jos vain jaksaa uurastaa erisuuntaisten viivastojen parissa kunnes musta on riittävän mustaa. Mielestäni neulalevyn käytön on oltava harkittua, sillä täsmälleen samansuuntaiset runsaat viivat voivat vaikuttaa hieman mekaanisilta ja työ menettää sen myötä elävyyttään.

Toisessa kuvassa on taiteilijan mallinuken jalustasta ja sen piikistä väännetty teline tamponia varten. Tamponi (tampooni) on tattimainen työkalu, hierrin, jota käytän lähinnä pohjustuksen tekemiseen. Telineen tein vain siksi että muuten tamponia oli vaikea saada sopivasti roikkumaan lämpölevyn lähelle. Myös tamponit teen aina itse säämiskästä, jonka alla on pala vanhaa painoprässin huopaa ja pehmikkeitä.

Blogi RSS