Perjantain Hesarissa kriitikko Mervi Vuorela lyttäsi Pelle Miljoonan kysellen mikä saa tämän tekemään keskikertaista musiikkia vuosikymmenestä toiseen pienelle iki-hippi porukalle. Vuorela nostaa lauluntekijälle kuitenkin hattua tämän tinkimättömyydestä muuttaa – rentoa, marginaalista ja joskus myös nykykuulijoita vaivaannuttavaa – retrotyyliään kaupallisten ja laadullisten paineiden alla. Olen pitkälle samaa mieltä Vuorelan analyysistä Pellen musiikista ja urasta. Kovin pliisua ollut sitten 70/80-luvun taitteen.
Vastaus kysymykseen, mikä saa taiteilijan jatkamaan puuhailujaan läpi elämän, jää jutussa antamatta. Vastausta kannattaa etsiä taiteen ja taiteilijuuden suunnasta. Tuntematta Pelle Miljoonaa tai tämän motiiveja lainkaan, rohkenen olettaa, että laulujen tekeminen on hänelle osa elämäntapaa. Lauluja tehdään kuin taidetta, kutsumuksena, omina teoksina, olosuhteista tai kaupallisesta menestyksestä huolimatta.
Tästä (oletetusta) kutsumuksesta Miljoona on oiva esimerkki. Sorvia kierretään oman ajatuksen, maun ja kykyjen mukaan. Kyseessä on tie jota kuljetaan. Kutsumus, jota seurataan vaikka sen syvyyttä välillä elämän ylämäissä koetellaan.
Toisilla kulkijoilla runoa pukkaa vielä kuolin vuoteellakin, vähän niinkuin Matissella, joka leikkeli viimeisinä tekoinaan värillisiä papereita kun ei enää muuta jaksanut. Kaikkien ei myöskään tarvitse olla satakieliä, takamaiden raakkujilla on oma paikkansa. Ja tyyliäkin saa vaihtaa, jos siltä tuntuu, vaikka ns. suuri yleisö ei sitä ymmärtäisikään.
Osalle vanheneminen tuo ilmaisuun syvyyttä, varmuutta ja kypsyyttä. Mutta kaikki eivät parane vanhetessaan. Uran huippuhetket saattavat joillekin tulla liian varhain ja loppu onkin sitten alamäessä kulkua, nuoruuden urotekojen varjoissa taistelua. Aikainen tähteys tai ns. läpimurto voi muodostua taiteilijalle taakaksi ja aiheuttaa hämmennystä ajan hermoa kyttäävälle kritiikille.
Onnekas se kuka saa isot onnistumisensa varttuneemmalla iällä, tai sitten kykenee säännöllisesti luomaan nahkansa, niin että ote tekemiseen pysyy tuoreena kaikissa elämänvaiheissa. Kutsumustaan vakaasti seuraavalta, omaa tietään kulkevalta ikääntyvältä taiteilijalta kysytään erityisesti uskoa omaan tekemiseen, itsekritiikkiä ja erityisen paksua nahkaa, jos aikoo olla ns. esillä hamaan hautaan asti… varsinkin jos ajatus laahaa vuosikymmenten takaisissa asioissa. Täytyy vaan toivoa, että oma itsekritiikkini on realistisella perustalla siinä vaiheessa kun loppusuora aukeaa.